Actionia elämään. Laitettuani eilisen postauksen menemään ja valmistuessani iltapuulle puhelin pirahti ja Artekin satulatuolille oli kiinnostunut ja tinkiväinen ostaja. Pariskunta tuli aamukymmeneltä ja tarkastivat tuolin väriä ja tinkivät lisää. Mutta niin mukavasti, etten häiriintynyt.
Sitten he älysivät kysyä Artekin pöydän perään. Esittelin kaksi kappaletta, joita en ollut vielä laittanut myyntiin, kun olivat käytössä. Toinen kiinnosti, vaikka sanoin, että tavaroiden alta ei löydy priimaa. Teimme kaupat ja kun aloitin tyhjennyksen huomasin lampun kiinnityksestä jääneen jäljen, josta en tiennytkään. Eli hyvät kaupat itselleni. (Paitsi, jos naisen mobiilipankissa tekemä tilisiirto oli vedätystä. Kuinka nopeasti rahat nykyään viikonloppuisin liikkuvat? No, hinnakas tyhmyyssakko sitten itselleni.)
Pöydän ulossaannista tuli sitten projekti, sillä se ei mennyt huoneen ovesta pihalle. Onneksi (vaihteeksi) kyseessä on omakotitalo, joten avattiin ikkuna. Kaiken lopuksi mies tuli ovelle kysymään talon seinään nojaavasta polkupyörästä. Sanoin, etten ole löytänyt sen avainta, mutta että saa ottaa. Ja sinne män. Säästin kahden ilmoituksen kirjoittamisen.
Pariskunnan kanssa samaan aikaan tuli mies hakemaan olohuoneen televisiotörököökiä, jota en kolmine kaukosäätimineen koskaan tajunnut. Olin laittanut sen annetaan-luokkaan, sillä (reilusti?) yli 5 vuotta vanhan elektroniikan hinnoittelu ei kuulu kompetensseihini. Herätti suurta kiinnostusta eli ilmeisesti ei ollut ylihinta, heh.
Sitten tuli lähistöltä nainen hakemaan pienen apupöydän. Hän katseli tarkkaan ympärilleen - toivottavasti ei murtovarkaus mielessään. Todennäköisemmin juoruaminen. Kehui ilmoituksissani olevia mittoja ja sanoi, ettei niitä aina ole. Täh?
Iltapäivällä oli vuorossa tuulettautuminen sukulaisten kanssa kahvitellessa. Isäntä tuli vastaan tabletti kädessä ja ostoslista tori.fi-ilmotuksistani. "On niin kätevää kun voi täältä katsoa." Vasta jälkeenpäin aloin miettiä, että oli aika törkeää rahastaa yhteisiltä sukulaisilta perityillä huonekaluilla. Mutta silloin rahat olivat jo tililläni.
Talolle palattua sovin muun sukulaisen kanssa televisionoudon huomiseksi. (Senkin jälkeen Talossa on vielä yksi televiso.) Sitten sain tekstarin kouluaikaiselta ystävältäni, johon yhteydenpito on ollut melko olematonta. Hän ehdotti, että voisi yhdessä yhteisen ystävämme kanssa tulla huomenna auttamaan. Vau! ihan kuin amerikkalaisissa romaaneissa. Eikä minulla ole enää tekosyytä vältellä hiirien hautausmaata eli ullakkoa, jos on aikuinen portaiden alapäässä valvomassa, etten pökerry.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti