Peppi Pitkätossusta ja puurosta

Istuin aamupäivän Koneen säätiön tilaisuudessa Breakfast Well on Decolonisation. Dekolonisaation sijaan toin kotiin kaksi muuta aihetta.

1) Christopher Wessels, jonka hanke Lasten kirjasto: Rodullistettu lapsuus näkyväksi pyörii Åbo Akademissa, huomautti, että Peppi Pitkätossun vapaus toimia yhteiskunnan normien vastaisesti perustui isältään saamaan kulta-aarteeseen. Aarre oli todennäköisesti kolonialismin tuotosta ja tämä oli Wesselsin pointti, mutta jäin kiinni argumentin aiempaan osaan.

Peppi ei (muistaakseni) lahjo ketään jättämään itseään rauhaan. Mutta ellei hän olisi taloudellisesti riippumaton, hän joutuisi tukeutumaan johonkin auttavaan tahoon, joka todennäkösesti asettaisi rajoja. Joiden ylittäminen olisi silloin vielä merkityksellisempää?

Peppi on monien tyttöjen ja naisten idoli. Mutta en muista kenenkään pyrkineen taloudelliseen riippumattomuuteen ollakseen kuin Peppi.

Peppi ei myöskään tuhlaa rahojaan (muistaakseni) ja käyttää niitä arvojensa mukaisesti. Onko tästäkään moni ottanut mallia?

2) Olen ollut Koneen säätiön aamiaistilaisuudessa kerran aikaisemmin ja muistin erityisen monipuolisen ja hienon aamiaistarjoilun. Rehellisesti sanottuna muisto oli osa motivaatiota taivaltaa Ullanlinnaan. Mutta aamiaista oli yksinkertaistettu huomattavasti ja tarjolla oli kahvia, puuroa ja hedelmiä. Mutta kyllä puuro vaan maistuu toiselta kodin ulkopuolella ja hillolla sekä siemensysteemillä höystettynä. Miten tämän luksusfiiliksen saisi siirrettyä kotiin?

Näkemyksiä kuluseurannasta

Hesari julkaisi 9.2. Netta Saurin mielipidekirjoituksen, jonka keskeinen kappale kuuluu

Nykyään säästän joka ikisen kuitin ja kirjaan menot viimeistä senttiä myöten. Olen todennut tämän ainoaksi tavaksi hallita talouttani. Menojen kirjaaminen tuntui aluksi hieman työläältä, mutta ajan myötä olen oppinut jopa nauttimaan siitä.

Koska itse toimin samoin silmäilin verkkosivun kommentteja mielenkiinnolla. Valtaosa tuntui pitävän Saurin tapaa typeränä. Osa "tiesi" tuntevansa oman kulutuksensa ja osa pitää paperikuitteja ja käsinkirjausta menneisyyden elämänä kun kanta-asiakkuuden kautta kuitit ovat sähköisessä arkistossa. Kuinkahan moni niitä sieltä tarkastelee? 

People Guess How Much Money They Waste Per Month on tositv-meininkiä, mutta omasta kokemukseni perusteella kuukausimenoista ei ole tuntumaa ellei niitä laske. Ehkä joku päivä testaan onko rivien yhteenlasku helpompaa paperilta vai ruudulta, mutta todennäköisesti vasta kun on pakko.

Garbologiaa HAM:ssa

Ilman Voiman juttua olisi Timo P. Vartiaisen Roska on luksusta, dyykkejä antroposeenin ajasta HAM:n projektitilassa varmaan jäänyt näkemättä. Niin vähän olen Tennispalatsissa liikkunut.

Ellei paikalle pääse, Vartiaisen sivustolta saa melko yksityiskohtaisen kuvan dyykkaamalla kerätystä tavarasta, joka näyttelyssä on esillä. Paikan päällä satuin aloittamaan kierroksen asetelmasta, jossa oli kirja "Syövästä voi selviytyä". Joten ajatukset menivät suoraan viime syksyn kuolinpesän tyhjennykseen, jossa asuntoyhtiön roskis täyttyi pariin kertaan. Ei niin käyttökelpoisella tavaralla kuin tässä oli esillä, mutta ymmärrän ainakin yhden mekanismin, millä sitä roskikseen päätyy. Enkä sentään tunnistanut mitään!

Joukossa oli paljon käyttökelpoista tavaraa, jolla ei (käsittääkseni) ole myyntiarvoa. Dyykkaajat syövät roskikseen heitettyä, mutta mistä roskikseen heittäjä löytäisi syöjän? Ikäni muistan kun jossain verkkoryhmässä mainitsin heittäneeni pois avatun (halvan) maapähkinävoipurkin kun huomasin sisällön pahanmakuiseksi ja sain kommentin, että kyllä sen olisi voinut antaa eteenpäin.

Yksi tapa saada tavaralle uusi omistaja on ilmeisesti laittaa se esille taidemuseoon. Voiman jutussa kerrottiin, että näyttelystä oli varastettu useita esineitä.

Viimeiset vanhat neuvot

Muistikirjan loppu on käsillä eli yksi tavoite täyttymässä. Mistä puheen ollen

Large goals are practical in a special way. If they really belong to you, they have more power to get you off your butt than "reasonable", "sensible", half-hearted ones do.

Aivan totta. Tämän muistiinpanokirjan läpikäynnin olen nimittäin tehnyt yhtenä aamupäivänä ja lähes yhdeltä istumalta.

When money serves as a proxy, when it serves as a symbol for what one really wants, there will never be enough.

Jep.

Pari kuukautta elämää ilman pesukonetta

Kaksi ja puoli vuotta sitten muutin tähän asuntoon, johon joku valopää oli kylpyhuoneremontissa tehnyt pesukoneliitännän, mutta asetellut kalusteet niin, ettei minkään mallinen pesukone tilaan mahdu. Tämä ei muodostunut ongelmaksi, sillä isäni asui vartin kävelyn päässä. Pyykinpesu tarjosivat erinomaisen "syyn" käydä vierailulla, eikä tarvinnut miettiä puolin eikä toisin oliko kyse velvollisuudesta. (Mistä ei todellakaan ollut kyse.)

Tämä ratkaisu päättyi ennen aikojaan ja Kuolinpesän Asunnon myynnin jälkeen minulla ei ollut enää "ilmaista" pyykinpesumahdollisuutta. Teoriassa olisin voinut lähteä pesemään pyykkiä Talolle, mutta taloudellisesti se olisi ollut järjetöntä. Ja nyt sekin on myyty ja kyseinen pyykinpesukone paikallisessa kierrätyskeskuksessa.

Eli pesulaan. Yksi oli Asuntoa vastapäätä, mutta ennen kuin ehdin sinne huomasin Mechelininkadulla 24 pesulan, jonne kävelen kymmenessä minuutissa. Sen ihmiskontaktiton konsepti viehätti enkä vielä ole vaihtanut. Vaikka korttimaksulaite prakaa ja puolen tunnin ohjelma ei irrota pyykistä tahroja, jotka kotikoneella ovat lähteneet. 

Lakanapyykin pesu kuivatuksineen maksaa 10 euroa. Luulisin pesuvälin asettuvan noin 3 viikkoon eli vuodessa menee pari hunttia. Jolla saisi osan pesukoneesta, mutta kun sille ei ole paikkaa. Kämpässä, jonka neliöt maksavat kymppitonnin kipale. Jos täällä asuessa tulee jostain syystä kylpyhuoneremppa, niin toki silloin kannattaa maksaa ammattisuunnittelijasta, joka ehkä keksii sommitelman, johon pyykkikone istuu. Mutta pesulamaksuja voin maksaa aika kauan ennen kuin ollaan kylpyhuoneremontin hinnassa.

Toki haluan pesulamaksuja minimoida, joten investoin syksyllä Scrubba-pesupussiin. Tähän astisen kokemuksen perusteella saan pestyä siinä lähes kaikki käyttövaatteeni.

Kylpyhuneen lavuaarini on pieni ja niin matalalla, että käsinpesu siinä taittaa selkäni. Scrubban lasken lattialle ja pyörittelen sitä jalallani ohjeen ajan eli 30 sekunnista pariin minuuttiin. Lopputulos on ihan tarpeeksi puhdas.

Kovin paljon pussiin ei kerrallaan mahdu ja huuhtelu vie aikansa, joten ajankäytöllisesti tämä ei ole minimaalinen ratkaisu. Mutta on osoittautunut, että käytän paljon mielummin aikaa pyykinpesuun kuin esim. ruuanlaittoon tai siivoukseen. Ja on mukavampaa pestä parin päivän pyykit pois kuin kerätä viikkokaupalla pesulan koneeseen menevää lastia. 

Miksi hamstraan ruokaa?

Poikkesin isoon K-markettiin, jossa on nyt käynnissä jotkut Superpäivät. Kuten arvelinkin tarjouksessa oli Barillan peruspastaa ja käteni ojentui oitis ottamaan pari pakettia koriin. Vaikka pastaa oli jo kotona. Vaikka hinnassa ei ollut alennusta nimeksikään verrattuna halvempiin kauppoihin.

Edelliseen kotiini minulla oli tapana Stokkan Hullareilta ostaa (silloin kuin tämä tarjous vielä oli ohjelmassa) puolen vuoden pastat, jotka säilytin keittiön kaapin päällä. Pieni säästö, esteettinen häiriö, mitä siitä sain?

Turvallisuuden tunteen. Ruokaa on aina valmiina. Tämä ei yhden hengen taloudessa ole mitätön juttu, kuten tulin tammikuun sairauksien aikana toteamaan. Vaikka lähin elintarvikekauppa on kymmenen metrin päässä rapun ovesta.

Ajan ja vaivan säästön. Sen sijaan, että pitäisi miettiä onko pastaa ja mistä sitä saa ostettua (kun Barillaa ei nykyään joka kaupassa myydä) ja milloin sitä pitäisi ostaa, sitä vaan on.

Ostotuskan minimoinnin. En muista mikä tämän virallisempi nimi on, mutta pointti siis, että jos ostan ison erän kerralla, sen hinta kirpaisee vain kerran, kun taas yksittäin ostettuna harmitusta riittää.

Mutta yritän kuitenkin vähentää pastavarastojani ja olla palaamatta K-markettiin niiden takia. Sen sijaan pitää mennä sinne ostamaan ananaspaloja, jotka aidosti ovat halvempia kuin mistään on aikoihin saanut. Ja mahtuvat mainiosti jääkaappini vihanneslaatikkoihin, joilla ei muutakaan käyttöä ole.

Pyörsin pyhät puheeni

Muutama vuosi sitten päätin lakata tee-se-itse hiustenleikkaukset, joihin olin satunnaisesti sortunut opiskeluajan loppupuolelta asti. Satunnaisesti eikä koskaan erityisen onnistuneesti. Ajattelin, että kun ulkonäköni ei ole erityisen tip-top, pitää edes hiusten olla ammattimaisesti leikatut.

Hiusten leikkuta varten olin Saksan reissulta (muistaakseni) vuoden 2000 paikkeilla ostanut ohennussakset ja kamman, jonka sisällä on kaksi partaterää.

Näistä olisi pitänyt päästä eroon, mutta ne jäivät pyörimään ja Kuolinpesän tyhjennyksessä palasivat kotiini sen sijaan, että olisivat menneet kirpparille tai Kierrätyskeskukseen jossain lukuisista kuormista.

Kun kalenteri kertoi, että helmikuussa ei ole ohjelmassa kovin paljon ihmisten ilmoilla oloa, houkutus kävi ylivoimaiseksi. Lopputulos ei vaadi sisäpipon pitämistä, mutta ei kyllä vastaa kampaajan käden jälkeä. Mutta toisaalta ei tarvinut siitä maksaa ja viikkoa (tai nyt jo neljä kuukautta) harmitella sitä, että jouduin maksamaan moninkertaisesti miesasiakkaaseen verrattuna samasta työajasta

Antaudunko kiusaukselle jatkossakin vai maksanko "oi, kun hyvännäköinen" -fiiliiksestä, jonka kampaajalta parhaimmillaan saa? Koska venytän leikkausvälit ylipitkiksi, Helsinginkään hinnoilla kampaajakäynteihin ei mene kuin pari sataa euroa vuodessa. Mutta voihan silläkin muuta tehdä. Kuten sortua ekirja-ostoksiin, joista ehkä erillinen teksti myöhemmin.

Melko onnistunut hummuscurry

Chili sin carnet loppuivat pakasteesta ja vaikka risottoa riittää, niin kerta viikossa on tarpeeksi. Kaupasta ostettu tikka masala -eines, pakastepizzat ja pinaattiletutkaan eivät maistu ihan joka päivä, joten jotain tarvitsi tehdä. Varsinkin kun kodin elintarvikevarastot edelleen pursuavat aineksia Kuolinpesästä ja omasta hamstrauksesta.

Niistä valitsin vuonna 2014 kuivatut pinaatit, Lidlin vihanneskastikkeen ja kikhernesäilykkeen sekä tammikuussa vanhentuneet hummussäilykkeet, jotka ostettiin 30%-alennuksella jo varmaan vuosi sitten eivätkä herättäneet sinä aikana sitten kuitenkaan syönti-intoa kun aina tuli hankittua kaupan tuoretta hummusta. Kvinoan olin ostanut edesmenneelle yksityiskokilleni Stokkan Hullareilta. Se ei ollut vielä vanhentunut, mutta vaikutti niin haastavalta kypsennettävältä, että keitin koko laatikon kerralla.

Tämä osoittautui hyväksi ratkaisuksi, sillä kastikkeesta tuli suht liru. Epäkäytännöllisyydessäni kuvittelin hummuksen toimivan sakeuttajana, mutta kyllähän rasva lämpimään sulaa. Joten olisi pitänyt käydä ostamassa lisäksi jotain vihannesta, mitä en saanut aikaiseksi. Kikherneitä laitoin sitten mukaan toisenkin purkillisen. (Niitä kun riittää.) Mausteeksi currya ja testiannos maistui ihan hyvältä. Mikä on positiivista, sillä pakasteeseen on menossa kahdeksan samanlaista.

Jälleen ei ole mitään hajua hinnoista. Rahi-metodilla kaksi euroa per purkki (poislukien pinaatit, jotka kasvoivat Talon pihassa ja kuivattiin sen sähköillä, joita en maksanut) eli annoshinta on vähän päälle euron ja ehkä oikeasti alle. Eli kannatti äheltää (*) ja tarjoaa vaihtelua ruokavalioon muutamaksi viikoksi.

(*) Voi olla, että muutan vielä arvioni. Kastike paloi tietenkin pohjaan ja kattilan loppupesu on tekemättä.