Vuoden ensimmäiset kenkähautajaiset

Vuoden ensimmäiset kenkähautajaiset raportoin Facebookiin, mutta kaivetaanpa sieltä esiin.

***

10.2. Istumapaikkaa luentosalissa ei tarvinnut kauaa miettiä.

12.2. Empiirinen havainto: sukat märkänä 15 minuutin kävelyn jälkeen. Johtopäätös: jalkani eivät kastuneet maanantaina siksi, että olisin vahingossa astunut lätäkköön, vaan kengät vuotavat. Positiivista: näistä kengistä eroon pääsy oli talven tavoite. Negatiivista: ne ovat ainoa pari, joka minulla on käytössä perjantai-iltaan asti ja Jyväskylässä pitäisi olla ihan samanlainen keli kuin Helsingissä. Ja talvikengät lienee juuri myyty kaupoista pois.

12.2. Sukka kastui hieman välillä asema-Mattilanniemi ja oli litimärkä siirryttyäni kahden rakennuksen välin Mattilanniemessä. Eli aika lailla pakko mennä kenkäostoksille illalla. Mutta sitä ennen kirjastokoulutus, ohjauspalaveri ja toimeksiannon hoito Kansallisarkiston paikallispisteessä.

12.2. Kenkätarinan päätös. Sokoksessa oli varsin hyvä valikoima - 50% kenkiä ja avulias myyjä. Ajauduin sporttisen ja järkevän hyllyn sijaan korkkareiden joukkoon, mitä kadun varmasti huomenna joskus keskipäivän jälkeen.

***
Uudet kengät eivät olleet epämukavat, mutta niissä on sama ongelma kuin aikanaan omistamissani talvikorkkareissa: vähänkin kosteasta lumesta muodostuu lisäkorko, joka on sekä vaarallinen että epämukava.

Nämäkin edesmenneet kengät olivat äitini jäämistöstä vuodelta 2013. Turhan painavat ja väärän väriset, joten käyttäminen loppuun piti tehdä tietoisesti. Mutta loppu olisi voinut tulla parempaan aikaan kuin matkalla kahdeksi yöksi toiseen kaupunkiin. Tietenkin olisin voinut olla myös matkalla paikkaan, jossa ei olisi ollut mitään kenkäkauppoja.

Vuoden toiset kenkähautajaiset

Minä en ymmärrä, mitä äitini on ajatellut ostaessaan nämä kengät. Niiden pohjassa ei ollut pitoa antavaa kuviointia eikä joustoa. Kengät painoivat kuin synti ja tekivät jaloista ison näköiset.

Ehkä mutsi ei ollut kenkiä käyttänytkään. Ne nimittäin olivat käyttämättömän oloiset kun perin ne hänen kuoltuaan helmikuussa 2013. Koska kengillä pystyi kävelemään, en säästäväisenä ihmisenä viitsinyt niistä luopua, vaikka inhosin edellä mainittuja ominaisuuksia.

Muutamien vuosien jälkeen onnistuin saamaan toiseen päälliseen reiän oloisen ja siirsin kengät silloiseen maaseuturesidenssiin. Sen myytyäni kengät olivat autossa ja hyödyksikin kun retkeillessä piti ex tempore lähteä maastoon.

Myytyäni auton kengät päätyivät viime syksynä ullakolle, josta ne kuukausi sitten muuta tavaraa kompatessani toin alas. Sillä kyllähän niillä voisi koronalenkkeillä, vaikka päällisessä reikä. Otin tavoitteeksi kenkien käytön käyttökelvottomuuteen asti.

Loppu tuli yllättäen. Eilisellä kauppamatkalla satoi rakeita lähes maan peittävä kerros. Ne tietenkin sulivat kengänpohjan alla elopainoni ansiosta ja parin askeleen jälkeen huomasin kosteutta toisen jalanpohjan alla. Päästyäni takaisin kotiin, kenkä oli vetänyt kosteuden päälle asti ja sukka oli litimärkä.

Oli aika irroittaa vielä käyttökelpoiset kengännauhat (sillä säästäväisyys) ja kantaa kengät roskikseen. Kuvan älysin ottaa muistoksi viime tingassa.

Hellekapsuli 2018

Formaaliin vaatekapsulin rakentamiseen en ole kokenut tarvetta, sillä pahana tapanani on muutenkin käyttää koko ajan samoja vaatteita. Mutta tänä kesänä olisin kyllä voinut ilmoittautua johonkin extrememinimalismimeininkiin, sillä olen käytännöllisesti katsoen koko kesän kulkenut yhdellä ja samalla mekolla - kuvassa oikealla.

Safarimekko on kankaisena minusta helteellä mukava pysyessään ihosta irti. Malli on siisti, joten kehtasin mennä sillä jopa tilaisuuteen Ruotsin lähetystöön. (Tosin vaellussandaalit hieman arvelutivat, mutta vaihtoehtoja ei oikein ollut.) Mekon saa huuhdeltua tai pestyä lavuaarissa ja se kuivuu muutamassa tunnissa. Hätätilassa voi vetää nihkeänä päälle. Eli ei tarvetta toiselle - tosin onhan minulla toinenkin, kun en ole oikea minimalisti.

Yökäyttöön käteni haki täyteen ahdetun hyllyn kulmasta jotain oikean mittaista ja osui ikivanhaan langanohueksi osuneeseen kappaleeseen - kuvassa vasemalla. Selkä on reikäverkosto, joten toivo elää että hellepyöriskely ja/tai pesut päivän-parin välein repäisevät kriittiset langat niin, että vaate tulee käyttökelvottomaksi. Ja päätyy ullakolla olevaan jo valmiiksi aika täyteen rättikassiin erittäin täyden hyllyn sijaan.

Kotona olen kulkenut vanhoissa t-paidoissa. Viimeksi 1980-luvun lopussa Seppälästä ostetussa ja muistellut silloin jostain lehdestä lukemaani ohjetta, että "kyllä kannattaa ostaa Seppälän rääsyjen sijaan sadan markan kestäviä t-paitoja". Onneksi en kuunnellut, sillä moisista en olisi elinikänäni päässyt eroon...

Kun väri ei olennainen

Kerään pesulaan 40-asteisten lastia, joten suurin osa kotisukista on nyt pyykkikassissa. Sukkalaatikon pohjalta löytyi kaksi paritonta yhteenliitettynä.

En leikkinyt miljonääriä

Kun kirjahyllyä siivotessa tuli vastaan möykynomainen kasa kertaalleen (tai kahteen tai kolmeen) käytettyjä merkkiliuskoja, pääsi suustani (ollessani kotonani yksin, kuten aina) "leikittäisiinkö miljonääriä?". Eli heitetäisiinkö vain reippaasti roskiin. Uusien ostamiseen on rahaa, niitä on avaamattomassa paketissa ja post-it -lappujakin löytyy varastosta leikeltäväksi samaan tarkoitukseen.

Mutta ei. YouTube-videoita katselleen kokosin laput siistimpään asetelmaan ja heitin roskiin vain liimansa jo menettäneet.

Kirjahyllyn epäjärjestyksen hyötyjä

Lapsesta asti kirjahyllyni on ollut järjestyksessä. Joskus 11-vuotiaana minulla oli aiheluokatkin ja urheilun alla tennisoppaan lisäksi kai joku toinenkin kirja. Aakkostin myös muiden hyllyjä. Mummoni ei suuttunut minulle 40+ yhteisen vuotemme aikana kuin pari kertaa ja yksi niistä hetkistä oli se, kun olin luvatta alkanut uudelleenjärjestää hänen kirjahyllyään.

Joten historiallista oli, että kun kaksi ja puoli vuotta siten muutin tähän asuntoon, työnsin kirjoja hyllyyn aivan miten saattuivat hyllyihin mahtumaan. Ja kahteen riviin, niin etten edes nähnyt koko kokoelmaa.

Kun nyt vihdoin aloin luoda jonkinlaista järjestystä huomasin - kuten olin toivonutkin - kirjoja, joiden hyllyssä pitoa en pystynyt perustelemaan. Jos ne olisivat olleet valmiiksi aakkostetussa järjestyksessä silmäni olisi ohittanut ne vaivattomasti, tottuneena.

Tauon jälkeen luotu järjestys myös hätkähdyttää joidenkin kategorioiden hyllyllä vaatiman tilan vuoksi. "Rahan kulutus - järjestäminen - rationaalisen ajattelun mahdottomuus" vie edelleen puoli metriä, vaikka tämän blogin alkuaikoina tein (raportoituja) karsintoja ja vihdoin lakkasin ostamasta lisää. Ja kirjoitusoppaita on melkein puoli metriä, mitä ei tuotoksistani uskoisi. Eli ainakin puolet taitaa olla lukematta.

Onneksi tein päätöksen divarikauppaamisen lopettamisesta. Poistoja on paljon helpompi tehdä kun kantaa niitä suoraan kierrätyshyllyyn.

Idioottimaisin karsinta naismuistiin

Vuos sitten kirjoitin FB-ryhmään Paikka kaikelle:

Idioottimaisin karsinta naismuistiin. Olin (ilmeisesti vuosi sitten muuton yhteydessä) luopunut viinipullonavaajasta ajatellen, etten kuitenkaan osta kuin kierrekorkkisia viinejä, jos niitäkään. Mutta tulipa sitten ihastuttua Lidlin aidoilla korkeilla pullotettuun punaviinigögiin ja vasta kannettuani pullot kotiin ihmettelin, miksei avaajaa ole laatikossa. Uuden sai tietenkin kaupasta, mutta olisi tämän voinut jättää väliinkin. Avaaja kun ei vie merkittävää tilaa.

Tyynyliinat

Vuosi sitten kirjoitin FB-ryhmään Paikka kaikelle:

Lapsuudenkodissa käymässä. Luulin, että äidin kuoleman jälkeen siivosin vaatehuoneen, mutta niin sieltä vaan vielä löytyi antiikkisia kangasnenäliinoja, tuliaiseksi ostettua silkkitavaraa Kiinasta ja puoli tusinaa isälleni (60-luvulla?) nimikoitua tyynyliinaa. Helppoa ja hauskaa käsiteltävää. Suurin osa meni odottamaan Kontti-lahjoituskeikkaa, mutta vahvasta kankaasta tehdyt ja tähän asti käyttämättömät tyynyliinat kestävät varmaan käytössäni muutaman vuosikymmenen.

Lisää reduktiota

Perjantaina vaihdoin pari sanaa tuttavani kanssa ja hän aloitti kuulumisten kyselyn toteamalla, että "nyt kun sinulla on reduktio tehtynä". Hän viittasi FB:hen linkittämääni kuolinpesän "pääosa selvitetty" -postaukseen.

Mutta reduktio kyllä jatkuu. Kuolinpesää siivotessani tein ainakin yhden järjettömän päätöksen. Vanhemmiltani jääneiden pussilakanoiden hyvä kunto sai minut (ensin pesemään? ja) pakkaamaan ne tulevaa käyttöä varten. Vaikka hyvin pian selvisi, että nykyaikaiset peitot eivät mahdu näihin vanhanaikaisiin. Ja vaikka jo 1990-luvulla päätin, että kodissani käytän vain valkoisia lakanoita.

(Olin 1980-luvulla saanut valita itselleni ensimmäiset omat pussilakanani. Niiden kolmiokuvioissa ei ollut mitään vikaa, mutta alunperin kirkkaat värit haalistuivat kauan ennen kuin kangas kului puhki. Valkoisissa ei ole tätä ongelmaa.)

Tavara-ahneus tai turvallisuushakuisuus kai iski. Onneksi korjausliike on suhteellisen helppo tehdä. Nyt kun talven päivänvalo on "parhaimmillaan" lähden ullakolle kaivamaan pakkauksista kaikki värilliset pussilakanat, lakanat ja tyynyliinat. Palattuani alas laitan samaan kassiin vastaavat myös asunnon ei-valkoiset liinavaatehyllyltä. Jäljelle jää edelleen liikaa, mutta hiljakseen tykkään tätä tehdä.

Ai niin, ullakolta pitää muistaa ottaa myös äidin vanhat talvipäähineet, jotka villapaitojen tapaan tulivat säästettyä ja ovat jääneet käyttämättä, sillä eivät sovi tyyliini.

Ja nämä kaikki kiikutan sitten auton takakonttiin. Kallis varastotila, mutta ei sillä muutakaan käyttöä tällä hetkellä ole.

Lottovoitosta haaveilu

Minusta lottovoitosta haaveilu on hyödyllistä.

Kun sen tekee realistisesti.

Tajuaa, että vaikka tilille posahtaisi tällä viikolla jaossa oleva 14,3 miljoonaa, edelleen pitäisi saada astiat tiskattua, vaatteet pyykättyä ja toisinaan lähteä ulos, kun on kylmää ja märkää. Minä en muuttaisi isompaan asuntoon ja tänne ei mahdu kokopäiväistä palveluskuntaa, jos sellaista Suomessa saisi miljoonillakaan palkattua. Ja palkkaamisessa olisi vaivaa.

Kun 1990-luvulla kelasin lottovoittoa, visioni oli, että suoraan Veikkauksesta ottaisin taksin Fazerille ja sitten ostaisin niin paljon CD-levyjä kuin vaan haluaisin. Hetken unelmaa mielessäni pyöriteltyäni hiffasin, että minulla oli varaa mennä ja ostaa ne pari kolme levyä, jotka oikeasti halusin. En siihen tarvinnut lottovoittoa. (Valitettavasti en koskaan tajunnut sitä, että Anttilan tarjouslaarien virheostosten hinnallakin olisin voinut toteuttaa näitä unelmia.)

Tällä viikolla kun olin ihmisten ilmoilla vaatteissa, joihin en ollut täysin tyytyväinen, aloin ajatella, että lottovoiton saatuani voisin luopua äidiltä perimistäni villapaidoista. Ne ovat minulle liian isoja, eivätkä tavalla, joka olisi viehättävä. (Lisäksi ne ovat odottaneet käyttöä laatikossa keväästä 2013 ja nähneet sitä hyvin vähän.)

Dah, eihän siihen lottovoittoa tarvita, että voin lahjoittaa villapaidat eteenpäin! Kunhan "ehdin" poimin laatikosta talteen omat vanhat, jotka ovat oikean kokoisia. Ja jos totinen talvi tai vilukissuisuus iskee, niin sitten käyn ostamassa villapaidan, josta tulee hyvä mieli.

Säilytysratkaisu

Puoli vuotta sitten päivitin FB-ryhmään Paikka kaikelle:

Ilmeisesti jossain asunnossa minulla oli kuusi säilytyslaatikkoa, joista ei nähnyt päälle sisältöä. Ihan toinen juttu on sitten tämän lappusen säilyminen reilusti yli 10 vuotta.

Muistin sitten myöhemmin, että kuusi laatikkoa olivat edellisessä asunnossani vaatekaappien päällä. Mahdollisesti asyumisen alkuvaiheesta eli tosiaan 10 vuoden takaa, tai sitten ei.

Nykyään vaatekaappien päällä on kaksi pahvilaatikkoa. Toisessa kansallispuku (joka ei mahdu päälle) ja toisessa laukut. Lisäksi muovikangasjutskissa kenkiä. Jälkimmäisiin voisi lisätä jonkun laputuksen, ettei tarvi ottaa kaikkia alas kun yhtä paria etsii, mutta kun vuodenaikojen vaihdon yhteydessä menee aina eri järjestykseen, niin turhaa vaivaa.

Keittiöstä kylpyhuoneeseen

Kun muutin tähän asuntoon pari vuotta sitten, minulla oli vaikeuksia saada tavarat asettumaan kylpyhuoneen kaappiin. Mutta tein linjapäätöksen, että en ostaisi mitään uusia kippoja tai rasioita. Joten päädyin tähän esteettiseen sekamelskaan, jota on vielä viime kuukausina pahentanut Kuolinpesästä säästetyt kamat.

Sen verran olen tilanteesta häiriintynyt, että krääsäkaupoissa olen hakeutunut kippojen ääreen mietiskelemään kylpyhuoneen kaapin hyllyn leveyttä. Mutta kerrankin YouTube-videosta sain käytännöllisen idean: keittiörasioita voi käyttää muuallakin kämpässä. Ja keittiörasioitahan minulla piisaa, vaikka Kuolinpesästä jätin itselleni vain mallin, jonka ostin siihen ainoaan asuntooni, jossa oli oikeasti pakastin. Nämä olivat kymmenisen vuotta deponoituina ja odottivat eteisessäni ullakolle ahtamista.

Testaus paljasti, että rasiat olivat just sopivan kokoisia kaappiin. Joten tein järjestelykierroksen, jonka lopputulos ei räjäytä tajuntaa, mutta miellyttää silmääni.

Se mikä räjäytti tajuntani oli pieni kosmetiikkapussi. Siitä pilkotti korvatulppia, joten olin siinä uskossa, ettei siinä muuta olisikaan. Mutta käteen otettuna paino kertoi, että onhan täällä. Pohjimmiltaan (kirjaimellisesti) kyseessä oli jonkinlainen vaellusharrastuskauteni pussi, jonka osin kuivuneen oloisten laastarien joukosta putosi Aspirin Zipp vuodelta 2007. Että sillee. Matkatarvikelaatikkoni pusseja sitten seuraavaksi selvittämään?

Kuolinpesä: 86. päivä

Parin edellisen päivän saavutuksiksi voi laskea lähinnä sen, että aloitin perimieni D-vitamiinikapselien syömisen. Tänä aamuna piti ryhdistäytyä, sillä tuttavani tuli aamuvarhaisella Asunnolta hakemaan MAD-kokoelmaani.

Alkusuunnitelmanani oli samalla keikalla pikaisesti pestä koneellinen pyykkiä, mutta jättää kuivaus kotiripustuksen varaan konekuivauksen sijaan. Joku kuitenkin napsahti päässäni ja yht'äkkiä päätin parhaan tavan käsitellä äitini huolella säilyttämä vuori National Geographic -lehtiä.

Kuulutuksista sosiaalisessa mediassa ei ollut ollut iloa (toisin kuin edellä mainittujen MADien kanssa). Joten jättäisin väliin myös annetaan-ilmoituksen Tori.fi:ssä. (Ja jos tulee mieleen, että olisin voinut lahjoittaa lehdet päiväkotiin askartelumateriaaliksi, niin ei tiedä paljonko NG:t painavat.)

Lähes kolmen tunnin ajan otin numeron kerrallaan käteen. Jos siinä oli sisällysluettelon perusteella jotain luettavaa, revin sivut irti ja laitoin loput roskispinoon. Kun roskispinossa oli se, mitä jaksoin kantaa, kipitin takapihalle ja kiitin mielessäni tyhjähköä kierrätyspaperiastiaa.

Kolmessa tunnissa tein neljä tai viisi roskiskeikkaa eli en päässyt kuin alkuun. Satunnaishavaintojen perusteella äitini tilasi lehteä ainakin vuodesta 1976 vuoteen 2000. Joka vuosi kai 12 numeroa...

Mutsille NG oli jossain määrin statusjuttu, luulisin. Ja myös ihanneminäjuttu: hän halusi nähdä itsensä ihmisenä, joka lukee NG:tä. Mutta en muista, että hän olisi koskaan viitannut juttujen sisältöön muistellen niitä jälkikäteen. Fiilis oli enemmänkin, että lehtiä olisi pitänyt lukea enemmän.

No, minä tein niiden hajuaistiartikkeleista lukion tutkielmankirjoitusharkan, joten eivät lehdet aivan käyttämättömiksi jääneet. Mutta kun nyt olen repinyt niistä jo aimo pinkan myöhemmin luettavaksi, niin kai niitä olisi vonut lukea kokonaisina hyllystäkin?

Ai, niin. Rehellisyyden nimessä todettakoon, että MAD oli minulle status/ihanneminäjuttu. Halusin olla nörtti, joka tuntee sen huumorin. Luin lehdet muutamaan kertaan, mutta varmaan viimeiset 15 vuotta ne ovat odottaneet lopullista ratkaisuaan.

Kun mikään ei pysy samana (eikä pienenä)

Tänään alkoi Hullarit, joilta olin aikeissa hankkia pussilakanassani muhkuroivan silkkipeitto-hakaneula-viltti-komboni tilalle untuvapeiton, joita siellä yleensä aina on myyty.

Kataloogin saavuttua kotiini pari untuva-/höyhenpeittoa löytyikin, mutta niiden koot olivat aivan oudon näköisiä: 160*210 cm. Mittasin pussilakanani viivottimella ja sain tulokseksi suunnilleen 140*180 cm. Kävin paikan päällä toivoen, että pienempiäkin peitoja olisi tarjolla, mutta ei.

Ikea myy (vielä?!) 150*200cm peitteitä, jotka todennäköisesti myös muhkuroituvat pussilakanoihini. Joita on kuolinpesästä hamstarttuna nyt ullakolla loppuelämäkseni. Tosin ilmeisesti vain jos sitoudun loppuelämäkseni metsästämään "pieniä" peitteitä.

Argh. Eipä tullut mieleen, että lakanat voisivat vanhentua.

Tulevaisuuden minän ajattelu

Pari päivää sitten päivitykseni FB-ryhmään Paikka kaikelle

Kotiarkistosta hävitetty pinkka 1998-2002 netistä tulostettuja askarteluohjeita. Melkein 20 vuotta säilytetty, ei koskaan käytetty, kahdessa muutossa roudattu... Menneisyyden minä kuvitteli toisenlaisen tulevaisuuden minän kuin mikä toteutui. Jos oppisi vähitellen tekemään hankintoja vain nykyminälle.

Toiveminälle tai mahdolliselle minälle ostaminen on tullut vuosien varrella tutuksi. Puoli tusinaa viinilasia, sillä halusin kuvitella joskus tarvitsevani ne yhtäaikaa. Jakku alennusmyynnistä siltä varalta, että ennen seuraavaa alea urani kokee käänteen, joka vaatii uutta tyyliä.

Ostamisen lisäksi tulevaisuuden minää ajatellaan säilyttämispäätöksissä, joihin päivitykseni viittasi. Kuolinpesästä lapsuuden tavaroitani tuhotessani päätökset ovat lopullisia. Mitään ei voi palauttaa. Nyt tuntuu siltä, etten halua elää loppuelämääni muistoesineitä hoitaen, mutta ajatteleeko joku tulevaisuuden minä toisin?

Sitku kun pääse ostoksille...

Eilen illalla (vuonna 2013 käytettynä perittyä) yöpaitaa päälle vetäessäni huomasin siinä uusia reikiä. Ei käyttöarvoa vähentäviä, mutta heti heräsi mieleeni kysymys. Minkälaisia yöasuja ostaisin, "sitku" tulee tarve?

Ottaen huomioon, että yöpukujeni hylly pursuaa ja Talon lopputyhjennyksestä on tulossa ainakin yksi pyjama lisää, "sitkuun" on vuosia ja todennäköisesti vuosikymmen. Eli ei kovin järkevä ajatusharjoitus.

Ja nyt aamulla muistui mieleen Kuolinpesästä hamstratut t-paidat, jotka eivät tule koskaan loppuunpidetyiksi kotipaitoina. Eli osasta tulee pyjaman yläosia ja voisin melko yksinkertaisesti ommella paitoja yhteen paituleiksi.

Että ei näitäkään ostoksia näköpiirissä.

Uusi säilytyskaluste

Jo vuosia (vuosikymmen?) periaatteenani on ollut, että säilytyskalusteen ostamisen sijaan pitää vähentää tavaraa. Muuttaessani nykyiseen asuntoon ostoksia tuli tehtyä, mutta muuten linja on pitänyt.

Muutosta asti on harmittanut edellisten asukkaiden pykäämä 35 cm syvä kaappikombo, jossa oli pikkuärsytysten lisäksi älyttömyytenä metrinlevyinen osio, jonka keskelle (!) oli laitettu hyllyyn kiinnitetty asunnon ainoa henkaritanko. Koska hylly notkuu jo uhkaavasti, en ole latonut tankoa täyteen ja osa vaatteista on tämän takia ullakolla.

Hyllystä huolehtimisen lisäksi on pänninyt molemmille puolille jäänyt tyhjä ja käyttökelvoton tila. Alkusyksystä kokeilin niiden t/käyttämistä tarrakoukuin ja kassein, joista yksi esimerkki kuvan oikeassa reunassa. Ei kovin toimiva ratkaisu ja yksi koukku tipahti jo alas.

Pari viikkoa sitten kun vein kirjalastin Espoon Konttiin kävin lounaalla Ikeassa. Kiersin huvin vuoksi koko paikan ja vaatekaappien kohdalla näin jotain itselleni uutta. Pax-kaappiin (jota omani on, minkä onnekkaasti ja jotenkin hiffasin) oli nyt tarjolla paritanko, joka kiinnittyy kaapin seiniin. Ehkä on ollut kaupassa aiemminkin, ehkä olisi pitänyt ottaa selvää.

Palattuani kotiin tarkistin kaappini mitat ja totesin ratkaisun sopivaksi. Eilen oli taas vietävää Konttiin, joten kävin hakemassa tsydeemin Ikeasta. Historiallisesti ähelsin sen heti paikalleen ja ilohan tuota on katsoa.

Ikeassa tuli nähtyä, että Paxin nykyiset korit ovat paljon tyylikkäämpiä kuin omani, mutta täytyy palata alkuperäiseen ohjeistukseen. Mutta nyt tiedän, että ratkaisut ovat mahdollisia.

Neljä kuivaustelinettä

Facebook tarjosi kuuden vuoden takaiseksi muistoksi tätä kuvaa kengännauhoilla korjaamastani kuivaustelineestä. Ratkaisu pelitti vuosia, mutta lopulta teline petti paikasta, joka ei kotikonstein tokeentunut. Vein ullakolle odottamaan jätelavaa, mutta taloyhtiöllä ei sellaista tänä vuonna ollutkaan.

Käyttöön ostin uuden. Nyt olen sitten perinyt Talosta ehjän telineen, jonka vein varuiksi ullakolle odottamaan. Asunnon teline on osittain rikki, joten siitä ehkä pystyn luopumaan.

Eli jos keksin rikkinäisille oikeat roskikset, jäljellä on enää kaksi. Määrä on perusteltavissa, sillä teoriassa voisin viedä vaatteita ullakolle kuivumaan. Ja pitäisikin.

"Onko siinä leima?"

Pulpahti juuri mieleen parin vuoden takaiset muuton yhteydessä tehdyt tori.fi-myynnit. Luovuin silloin Artekin sateenvarjotelineestä, joka oli ollut enemmän sisustuselementti kuin käyttötavara silloisessa sekä edellisessä kodissani.

Sen ostaja vaikutti trokaajalta, joka ei ollut eläissään telinettä aiemmin nähnyt ja kaipasi leimaa pohjassa. Tänäkin kesänä yhden Artekin tuolin ostaja haki leimaa pohjasta.

Omassa kodissani on 9 Artekin huonekalua, joista useimpia en saa ilman suurta vaivaa käännettyä ympäri. Kurkistin jakkaran ja työpöydän alle - ei leimoja. Jossain tuotteessa joskus ollut? Kuvitellaan, että feikkaaja ei jaksaisi tehdä tällaista loppusilausta?

Eikun KVG! Artekin toimitusjohtajan tiedonannon mukaan (Ilta-Sanomat 24.5.2012) "Artekin huonekalut tunnistaa yrityksestä kertovasta tarrasta, polttomerkistä tai metallilaatasta." Onko suoraan Artekista 20 vuotta sitten ostettu työpöytäni siis feikki? Pitäisikö huolestua?

Halpa voi olla parasta

Nykyään on muotia puhua suoraan kuukautisista ja niihin liittyvistä tuotteista. Niinkin avoimesti, että amerikkalaisessa tampoonitestauksessa YouTubessa käytettiin sinisen litkun sijaan tomaattimehua.

Mutta Ruotsin yleisradion lasten (!) kuluttajaohjelmassa Rea reippaat juontajat (poika ja tyttö) upottivat tamponit vereen (eläinten, olettaisin). Ja tulivat siihen tulokseen, että halvimmat kaupan merkit imivät enemmän hurmetta kuin tunnettu brändi. Itsekin olen ollut tyytyväinen halpamerkkeihin jo vuosia.