16.8.2017

Milloin kengät ovat käyttökelvottomat?

Kuukausi sitten päivitin FB-ryhmään Paikka kaikelle:
Onni on pukea päälleen laatikkonsa karmeimmat rintaliivit ja sitten huomata, että niiden muovisolki on hajonnut niin, että murtumakohdat painavat selkään. Saa heittää roskiin miettimättä mitään!
Saman euforisen kokemuksen sain pian uudestaan, kun toiset antiikkirintsikat ilmestyivät pesukoneesta iso reikä rinnassa - kirjaimellisesti.

Mutta ne muut tavarat... Olen tänä kesänä yrittänyt käyttää loppuun kenkiä, jotka tyylinsä puolesta ovat turhan tyttömäiset 45-vuotiaalle. Edistystä on, kenkien sisäpinnassa on halkeamia kauttaaltaan ja kanta on kulunut vinoksi. Ovat vaan edelleen päältäpäin siistit.

Miten päättää, mikä kannan kuluma on tarpeeksi/liian vino? Ajattelin toimivaksi kuvitella, että kengät ovat lempparini. Olin jo tekemässä roskiinheittoa, kun silmä osuin sandaaleihin, jotka oikeasti ovat lempparini ja kas - niiden kanta oli kulunut suunnilleen samalla tavalla. Enkä hinkunut poistoa ollenkaan.

14.8.2017

Puskurittomuus ja tietämättömyys

Löytyyköhän näitä katsauksia enemmänkin? Hesarissa 5.10.2006 kerrottiin Nordean teettämän kyselytutkimuksen tuloksista. Yli tuhannesta vastaajasta "22 prosentilla oli pankissa säästöjä alle 500 euroa. Neljällä vastaajalla kymmenestä säästöt eivät yllä yhden kuukauden tuloihin."

En ole koskaan itse ollut tuollaisessa tilanteessa, joten en ymmärrä miten siinä voisi elää.

Hesarissa 12.2.2008 oli esillä Danske Bankenin kysely, jossa "Yli puolet suomalaisista 18-19 -vuotiasta ei tiedä mikä on korko." ja "44 prosenttia suomalaisvanhemmista ei tiennyt, mikä on korko".

12.8.2017

Kokeilin värjäystä, viimeisen kerran

Tänäkin kesänä käytin useasti Kappahlin ainakin 7 vuotta vanhaa hametta, joka oli jo ostettaessa liian iso eli on mukava helleturvotuksella. Mutta aiempaa kirkkaammin tajusin, että minulla on vain muutama siihen sopiva toppi. Kun helteellä ei viitsi kulkea mustassa t-paidassa.

Kaksi näistä topeista oli kärsinyt edellisen asuntoni säilytysolosuhteista. Unohdin nimittäin siellä liian usein ja liian pitkäksi aikaa vaatekaapin liukuoven auki ja monet t-paitani saivat taitoskohtaansa vaalean raidan. Joka erottui ainakin, kun tiesi sitä katsoa.

Mieleen tuli sitten värjätä kaikki kolme ja omituiseksi kauhtuneet syyshousut samaan syssyyn.
Well, how did I go? (Annika Victoriaa lainaten.)  T-paitojen ompeleet jäivät vihreiksi, mikä ei yllättänyt. Enemmän haittasi peltinen fiilis, kun olin pessyt paidat pariin kertaan. Hameeseen väri tarttui hämmästyttävän huonosti. Vaaleimmat alueet jäivät vaaleiksi. Housuista tuli käyttökelpoisemman oloiset kuin lähtötilanteessa, mutta oli jäänyt hiffaamatta, että väri tietenkin näkyy nyt siellä, mistä se oli aiemmin kulunut eli persuuksissa. Täytyy sään viiletessä tarkistaa miltä näyttää päällä.

Tämä taitaa jäädä elämäni viimeiseksi värjäysharjoitukseksi. Yhden todella onnistuneenkin muistan, mutta enimmäkseen jälki on ollut enemmän tai vähemmän käyttökelvotonta.

11.8.2017

Kuolinpesä: 8. päivä

Löysempää ja löysempää. Tänään oli sovittuna paku-Patu, joka osoittautui kokeneeksi, voimakkaaksi ja tehokkaaksi. Ullakolta saatiin yksi pöytä asuntoon ja lapsuuteni (äidiltä peritty) työpöydän kaappi omaan ullakkokomerooni.

Patua Asunnolla odotellessani ehdin havaita taloyhtiön roskisten tyhjentyneen, joten vein sinne tuulikaapissa odottaneet pussit. Aloitin myös siirtämään eteisen kaappien viimeisiä tavaroita tarkistusalueelle. Lapsuuteni leluja eli päätöksenteossa voi vielä tulla haastetta.

Kotona täytin työpöydän kaapin paperitavaralla, josta osa on ollut ehkä kaapissa aiemminkin - 15 vuotta sitten. Järkeistykselle olisi tilausta, mutta ei tässä välissä.

Huomenna on tarkoitus pitää täysi lepopäivä, ellen aamun viileydessä innostu silittämään. Sunnuntaina olisi upeaa saada pyykkäykset valmiiksi sekä eteisen kaapit, vaatehuone ja työpöytäalue selviksi. Tai edes osa mainituista. Asunnon pakasteen vihanneksistakin pitäisi kokkailla jotain.

Ai niin, Antikvariaatti Punainen Planeetta ei ole edelleenkään vastannut kirjatarjoukseeni. Käämit käryää.

10.8.2017

Kuolinpesä: 7. päivä

Eilisessä paperiselvittelyssä Asunnolla ja omassa kodissani huomasin, ettei vuoden 2013 perukirjojen kopioiden liitteinä ollutkaan silloin hankittua ja nytkin tarvittua virkatodistusketjua. Eli uusia tilauksia sisään. Vaikutti illalla tosi helpolta, kun ensinnäkin tiesin mistä seurakunnista oli kyse ja jokaisen verkkosivuilta löytyi sähköpostiosoite.

Mutta ei sentään. Ykkösseurakunnasta tuli henkilökohtainen bumerangi ja haluttiin lisätietoja kuten sisään- ja ulosmuuttoajankohdat. Olisin saanut nämä edellä mainituista perukirjoista, mutta laitoin epätarkemmin muistin varaisesti. Todnäk moka, sillä kuitatessaan riittäväksi tiedoksi ilmoittivat toimitusajaksi "noin 4 viikkoa". (Miksi en tehnyt tilauksia jo maanantaina?)

Kakkosseurakunnasta tuli automaatti-/standardivastaus, että sähköpostitilauksia ei oteta vastaan, vaan pitää käyttää lomaketta. NO, MIKSI SE SÄHKÖPOSTIOSOITE SITTEN OLI SIELLÄ SIVULLA? Ja lomakkeeseen piti merkitä tulo- ja lähtöpäivät eli eipä suuremmin jää heille työtä. Kolmos- ja nelosseurakunnasta ei tullut mitään viestiä eli täytyy vaan uskoa ja odottaa.

Keskustaan oli asiaa, joten kaappasin mukaan pussin kirjoja kaupattavaksi vaihteeksi Senaatintorin antikvariaattiin. Palvelu siellä (nykyisten omistajien aikana) ei ole aikaisemminkaan huikaissut tasollaan, mutta nyt meni jo aika pohjaan. "Ei, mutta katsotaan nyt" oli ensivastaus ostohalukkuustiedusteluuni. Ei voinut (ehkä fyysisestä syistä) nostaa takamustaan, vaan minun piti purkaa kirjat eteensä "selkäpuoli tänne päin". Jokainen kirja selattiin ja osa haisteltiinkin. Melkein kaikki lopulta kelpasi, mutta tarjous oli vain 7 euroa. Rahaa se on sekin, mutta minuutin päästä mies oli unohtanut sanansa ja kysyi minulta "sanoinko 7 vai 8 euroa?" Kunnon antikvaristi olisi tuossa tilanteessa sanonut, "laitetaan sitten 8", mutta ei tämä.

Kiikutin loput Rikun kirjaston kierrätyshyllyyn. Jatkoin Nordean ainoaan käteiskonttoriin Manskulle. Siellä ei saanut ottaa itse vuoronumeroa, vaan nuori kerberos/adonis seisoi laitteen vieressä ja kuulusteli asian. No, minun ei sitten tarvinnutkaan mennä tiskille, sillä poitsu kävi hakemassa kahta kuolinpesän laatikosta löytynyttä setelinpuolikastani vastaavan ehjän setelin jostain.

Auringon alkaessa paistaa sonnustautuin hellemekkoon ja sandaaleihin ja aloitin kantourakan himan ja Asunnon välillä. Taisin kolmasti taivaltaa ees-taas. Maksimikuormalla, joten olalla on nyt punaiset lyöttymät. Vieläkään en saanut autosta viimeisiä Talosta viime keikalla tuotuja tavaroita, mutta vielä tässä on aikaa ennen seuraavaa lähtöä. Itse asunnossa on jäljellä lähinnä sentimentaalista kamaa, jonka käsittelyyn täytyy kerätä hieman ekstravoimia. Ehkäpä huomenna. Lopun pyykinpesun lomassa.

Ja päivän loppuunkaan mennessä ei alunperin kolme päivää sitten antikvariaattiin lähettämääni spostiin eikä tämän aamun perääntiedusteluuni ole tullut vastausta. I am not impressed.

Niukkuuden ja rajallisuuden ymmärryksestä

Marja Pemberton pääkirjoituksessaan Yliopisto 11/2007:ssa
Niukkuuden aika on Suomessa vielä lähimuistissa. Vähän yli viisikymppiset ja sitä vanhemmat tietävät asiasta yhtä ja toista. Moni on kotoisin maalta ja nähnyt ruuan hankkimisen eteen tehdyn työn määrän, talon lämpimänä pitämisen vaivan ja vaatekankaiden kierrätyksen verhoista kesämekoksi. Sodan jälkeen arjen pyörittäminen monenlaisen tarpeellisen puuttuessa vaati taatusti kekseliäisyyttä.
Menneisyyttä ei kannata romantisoida. Silti - haluaisin takaisin jotain tuosta niukkuuden ja rajallisuuden ymmärryksestä! Keskivertosuomalainen on muutaman viime vuosikymmenen ajan elänyt kuin luonnonlakeja ei olisi olemassakaan, ilman rajaa, niin ruuan kuin muun materiaalisen kanssa.
Jaakko Heinimäki ikäänkuin jatkaa Kotiliedessä 20/2008 työväenasuntomuseoihin Tampereella ja Helsingissä viitaten
Ahtaiden työläisasuntojen asukkaat eivät muutama sukupolvi sitten kaivaneet kiiltäville papereille painettujen sisutuslehtien vinkkejä piententilojen sisustamisesta eivätkä sisustustavaratalojen näppäriä säilytysjärjestelmiä. Vähät tavarat asettuivat kotiin kauniisti ja toimivasti ilmankin.
Mutta kaipasivat varmasti jotain.

9.8.2017

Kuolinpesä: 6. päivä

Aikaansaamaton olo, mutta kai minä jotain tein?

Asunnolle piti mennä kahdeksaksi odottamaan Nouto-Sorttia. Heitä odottaessani pesin pyykkiä ja järjestin papereita. Tärkeimmät löytyivät ja laskujen joukosta vielä muutamia yhdistyksiä, joiden jäsenrekisterivastaaville lähetin sähköpostia. Soitin HSL:lle saadakseni ohjeet matkakortin arvon irrottamiseksi. Ja hypin ympäri kämppää mukamas järjestäen tavaraa.

Sortti-miehet tulivat yhden maissa. "Tarkka" laskemiseni meni tälläkin kertaa mönkään, sillä sänky ei ollutkaan runkopatja vaan sänky ja patka eli esineitä oli yksi enemmän. Pari vuotta sitten vastaavasta tilanteesta tuli ongelma, jota en itse ollut ratkomassa. Tällä kertaa sain kolmen sijaan neljä tavaraa matkaan maksamalla ylimääräisen 30 euroa.

Yritykseni saada sukulaisapua ullakon purkuun epäonnistuivat (mutta edes yritin pyytää), joten googlasin rahasta työtä tekevän ja sovin ajan. Kustannusten minimoimiseksi vyötin esiliinani ja kipusin ullakolle kokeilemaan minkä tavaran saisin liikkeelle omin voimin. Lundia-hyllyn osia toin yksi kerrallaan kolme kerrosta alaspäin. Hitaasti, mutta tuli tehtyä.

Hikisenä teki sitten mieli himaan ja suihkuun, mutta hautaustoimistoon oli toimittamatta "vapaamuotoinen selvitys tuhkan sijoituksesta". Maanantainen yritykseni ei kelvannut, kun siitä puuttui kiinteistöntunnus. Papereita selatessani löysin sen kiinteisöveroilmoituksesta ja ajattelin, että nyt tämän saan hoidettua. Mutta vieläkin oli työntekijällä syytä laittaa nenää vinoon. Olin kirjoittanut "tuhka haudataan" ja hän marisi, että "tuhkahan siroitellaan". Suvaitsi kuitenkin laittaa eteenpäin.

Kotiin päästyäni tarkistin aluehallintoviranomaisen sivun. Tuhkan hautaaminenkin on (maanomistajan luvalla) ihan laillinen ratkaisu, kunhan paikalle ei tehdä muistomerkkiä. Eli ilmeisesti "suora tuhkaus" oli työntekijälle vieraampi asia ja hän epäili tuotoksiani omassa epävarmuudessaan? Ikävää, jos näin, sillä valitsin Suomen tunnetuimman hautauspalvelubrändin siinä uskossa, että osaavat asiansa.

Eivät muuten osaa edes laskuttaa. Asunnon papereissa oli vuodelta 2013 perukirja, jossa vastaavat palvelut maaseudulla olivat kalliimpia.

Kalliista puheen ollen pankin lakimies soitti ja sovittiin perunkirjoituksen aloitussessio. Koska haluan tietää mistä tietotasosta maksan, googlasin nimellään ja LinkedIn-sivunsa vakuutti ekonomin ja lakimiehen tutkinnoilla. FB-sivunsa kuvat olivatkin sitten toista tyyliä.