Kuolinpesä: 86. päivä

Parin edellisen päivän saavutuksiksi voi laskea lähinnä sen, että aloitin perimieni D-vitamiinikapselien syömisen. Tänä aamuna piti ryhdistäytyä, sillä tuttavani tuli aamuvarhaisella Asunnolta hakemaan MAD-kokoelmaani.

Alkusuunnitelmanani oli samalla keikalla pikaisesti pestä koneellinen pyykkiä, mutta jättää kuivaus kotiripustuksen varaan konekuivauksen sijaan. Joku kuitenkin napsahti päässäni ja yht'äkkiä päätin parhaan tavan käsitellä äitini huolella säilyttämä vuori National Geographic -lehtiä.

Kuulutuksista sosiaalisessa mediassa ei ollut ollut iloa (toisin kuin edellä mainittujen MADien kanssa). Joten jättäisin väliin myös annetaan-ilmoituksen Tori.fi:ssä. (Ja jos tulee mieleen, että olisin voinut lahjoittaa lehdet päiväkotiin askartelumateriaaliksi, niin ei tiedä paljonko NG:t painavat.)

Lähes kolmen tunnin ajan otin numeron kerrallaan käteen. Jos siinä oli sisällysluettelon perusteella jotain luettavaa, revin sivut irti ja laitoin loput roskispinoon. Kun roskispinossa oli se, mitä jaksoin kantaa, kipitin takapihalle ja kiitin mielessäni tyhjähköä kierrätyspaperiastiaa.

Kolmessa tunnissa tein neljä tai viisi roskiskeikkaa eli en päässyt kuin alkuun. Satunnaishavaintojen perusteella äitini tilasi lehteä ainakin vuodesta 1976 vuoteen 2000. Joka vuosi kai 12 numeroa...

Mutsille NG oli jossain määrin statusjuttu, luulisin. Ja myös ihanneminäjuttu: hän halusi nähdä itsensä ihmisenä, joka lukee NG:tä. Mutta en muista, että hän olisi koskaan viitannut juttujen sisältöön muistellen niitä jälkikäteen. Fiilis oli enemmänkin, että lehtiä olisi pitänyt lukea enemmän.

No, minä tein niiden hajuaistiartikkeleista lukion tutkielmankirjoitusharkan, joten eivät lehdet aivan käyttämättömiksi jääneet. Mutta kun nyt olen repinyt niistä jo aimo pinkan myöhemmin luettavaksi, niin kai niitä olisi vonut lukea kokonaisina hyllystäkin?

Ai, niin. Rehellisyyden nimessä todettakoon, että MAD oli minulle status/ihanneminäjuttu. Halusin olla nörtti, joka tuntee sen huumorin. Luin lehdet muutamaan kertaan, mutta varmaan viimeiset 15 vuotta ne ovat odottaneet lopullista ratkaisuaan.