En osta (melkein) mitään marraskuussa?

Olisi aika uudelle projektille, sillä

• keittiöni kaappi, hyllyt ja pöytä pursuavat ruokatavaraa
• kuolinpesän Asunnon pakaste pitää tyhjentää
• viimeiset kolme kuukautta ovat menneet reilusti yli budjetin (sillä kuolinpesä, mutta silti) ja
• vyötäröni on taas levinnyt.

Niinpä ajattelin kokeilla totista kulujen minimoimista marraskuussa. Tietoisena siitä, että pimeyteen yhdistettynä siitä ei tulisi yhtään hauskaa. Ja muistaen keskustelun köyhyyslarppauksesta. (Jos termi ei ole tuttu, lue Saaran blogiteksti.)

Mutta kun lumisade saapui Helsinkiin ja Autossa oli edelleen kesäkenkaat ja vihdoin olisi voinut paperien puolesta lähteä laittamaan Taloa myyntiin ja Asunnossa oli vieläkin kassikaupalla tavaraa poiskannettavana, tulin järkiini. Syyt kulutuslakkoon ovat validit, mutta ehdottomuus ei ole juttuni ja stressiä on tarpeeksi muutenkin.

Eli pyrin mussuttamaan kaappeihin varastoitua ruokaa ja ehdottomasti syömään pakasteita, mutta en mielipahalla.

Kuolinpesä: 86. päivä

Parin edellisen päivän saavutuksiksi voi laskea lähinnä sen, että aloitin perimieni D-vitamiinikapselien syömisen. Tänä aamuna piti ryhdistäytyä, sillä tuttavani tuli aamuvarhaisella Asunnolta hakemaan MAD-kokoelmaani.

Alkusuunnitelmanani oli samalla keikalla pikaisesti pestä koneellinen pyykkiä, mutta jättää kuivaus kotiripustuksen varaan konekuivauksen sijaan. Joku kuitenkin napsahti päässäni ja yht'äkkiä päätin parhaan tavan käsitellä äitini huolella säilyttämä vuori National Geographic -lehtiä.

Kuulutuksista sosiaalisessa mediassa ei ollut ollut iloa (toisin kuin edellä mainittujen MADien kanssa). Joten jättäisin väliin myös annetaan-ilmoituksen Tori.fi:ssä. (Ja jos tulee mieleen, että olisin voinut lahjoittaa lehdet päiväkotiin askartelumateriaaliksi, niin ei tiedä paljonko NG:t painavat.)

Lähes kolmen tunnin ajan otin numeron kerrallaan käteen. Jos siinä oli sisällysluettelon perusteella jotain luettavaa, revin sivut irti ja laitoin loput roskispinoon. Kun roskispinossa oli se, mitä jaksoin kantaa, kipitin takapihalle ja kiitin mielessäni tyhjähköä kierrätyspaperiastiaa.

Kolmessa tunnissa tein neljä tai viisi roskiskeikkaa eli en päässyt kuin alkuun. Satunnaishavaintojen perusteella äitini tilasi lehteä ainakin vuodesta 1976 vuoteen 2000. Joka vuosi kai 12 numeroa...

Mutsille NG oli jossain määrin statusjuttu, luulisin. Ja myös ihanneminäjuttu: hän halusi nähdä itsensä ihmisenä, joka lukee NG:tä. Mutta en muista, että hän olisi koskaan viitannut juttujen sisältöön muistellen niitä jälkikäteen. Fiilis oli enemmänkin, että lehtiä olisi pitänyt lukea enemmän.

No, minä tein niiden hajuaistiartikkeleista lukion tutkielmankirjoitusharkan, joten eivät lehdet aivan käyttämättömiksi jääneet. Mutta kun nyt olen repinyt niistä jo aimo pinkan myöhemmin luettavaksi, niin kai niitä olisi vonut lukea kokonaisina hyllystäkin?

Ai, niin. Rehellisyyden nimessä todettakoon, että MAD oli minulle status/ihanneminäjuttu. Halusin olla nörtti, joka tuntee sen huumorin. Luin lehdet muutamaan kertaan, mutta varmaan viimeiset 15 vuotta ne ovat odottaneet lopullista ratkaisuaan.

Pötyduunit

Antropologi David Graeber on kirjoittanut velan historiasta hienon kirjan, jota rehellisyyden nimissä en ole vieläkään kannesta kanteen lukenut. Kokeilin kuitenkin nimeään hakuterminä YouTubessa toiveena kuulla jostain muusta historiallisesta aiheesta.

Näin törmäsin Graeberin viimevuotisiin esityksiin pötyduuneista - Bullsh*t Jobs (Esim tässä). Bullshit on suomeksi useimmiten paskaa, mutta tässä yhteydessä se ei minusta sovi käännökseksi. Graeber tarkoittaa töitä,

1. joissa istutaan esim. vastaanotossa tyhjänpanttina, sillä jonkun "pitää" olla paikalla
2. jotka ovat olemassa, koska muillakin organisaatioilla on vastaava ryhmä (en ihan ymmärrä eroa ensimmäiseen, mutta näin)
3. joiden tarkoitus on fiksata ongelmia, joita ei pitäisi olla olemassakaan
4. joiden tarkoitus on esittää, että organisaatio tekee jotain, mitä se ei tee
5. joilla manageerataan jotain, joka ei tarvitse manageerausta

Jako ei lyhyessä haastattelussa näytä ihan loppuun asti hiotulta, mutta Graeberin työstämässä kirjassa varmaankin tulee olemaan perusteellisemmin esitetty. Tästäkin rungosta tunnistin omista työurani vuosista useimmat. 

Haastattelumonologin lopussa Graeber toteaa, että pötyduunien haltijat kadehtivat "todella tuottavien" töiden tekijöitä niin, että ajattelevat heidän ansaitsevan vähemmän korvausta duunistaan. Tämänkin tunnistan omasta päästäni, jossa apurahojen summat ovat kuullostaneet suurilta, kun "pääsevät tekemään mitä haluavat".

Kuolinpesä: 82. päivä

Eilisen päätteeksi FB-päivitin

Asunnon loppusiivous myyntiin oli mukavaa puuhaa. Joka puunaus lisää arvoa/myyntitodennäköisyyttä ja mitään ei tarvitse tehdä enää toista kertaa. Vai olinkohan puhdistusainehuurujen kanssa liian kauan suihkukopissa?

Luulin tosissani pääseväni tänään "oman elämäni" pariin, mutta jossain vaiheessa iltaa tai aamua tuli mieleen, että Asunnon keittiöön oli jäänyt roikkumaan tiskiharja epäesteettisesti. Ihan vaan se piti fiksata, mutta päädyin pesemään eilisen siivouksen rätit, etteivät jää haisemaan. (Asunnossa tuoksui sekä maanantaina kokkaamani curry että eiliset kemikaalit.)

Finalisointi-innostuksessani hakkasin lopulta vasaralla paikalleen viimeisen patterinsuojuksen, joka ei hyvällä mennyt paikalleen. Aikaansaanut olo. (Niinkuin varmaan tulevilla asukkaillakin, jos suojuksen joskus ehjänä irti saavat.)

Niillä höyryillä kävin vihdoin tarkistamassa mitä kuolinpesässä olleelle matkakortille pitää tehdä. Ei mitään, se on haltijamallia ja voin tyhjentää sen käyttämällä itse. Suunnilleen yhtä suoraviivaista oli S-Pankissa siirtää rahat kuolinpesän tililtä omalleni ja tehdä anomus osuus-mikä-se-nyt-onkaan palautuksesta. Taas prujattiin perukirja ja virkatodistukset johonkin arkistoon ties kuinka pitkäksi ajaksi.

Myöhemmin iltapäivällä kävin omassa Pankissa, jossa varainhoitajan kanssa siirrettiin siellä olleita rahoja, osakkeita ja rahasto-osuuksia nimiini. Ennen Asunnon ja Talon likvidointia (tai näiden mahdollisesta epäonnistumisesta seuraavia kuluja) sekä perintöveroja sijoitusvarallisuuteni on 30% plussalla. Joten hieman ihmetytti ja myöhemmin nauratti varainhoitajan kysymys "aiotko nyt mennä töihin". Öö, miksi menisin?

Apropoo työ ja työttömyys, vasta Reijo Vallan maanantaisesta blogitekstistä minulle valkeni, että

Säädösten mukaan ihmisellä on oikeus työttömyysetuuteen, jos hän on työkykyinen, työmarkkinoiden käytettävissä, hakee kokoaikatyötä ja on taloudellisen tuen tarpeessa. Poliitikkojen määrittelemiä kohtia on siis neljä, vaikka viime aikaisesta keskustelusta voisi päätellä aivan jotakin muuta.

Minähän jätin etuudet hakematta, sillä minulla ei ollut aikomustakaan hakea työtä ja tämän vaatimuksen tunsin. Mutta en myöskään ollut taloudellisen tuen tarpeessa, kuten tässä on tullut käytännössä todistettua. Aika jännää, ettei tätä tarpeellisuutta tuoda esille eikä myöskään vahdata. Eikö Kelalla olisi moiseen sosiaalipummien käräyttelyyn valmiit työkalut ja prosessit?

Kuolinpesä: 80. päivä

Saatuani viime tiistaina perukirjan tehtyä lähdin hyvillä mielin neljän päivän reissulle Turkuun irrottamaan ajatuksia kuolinpesäprojektista. Kun ekana päivänä keskellä koulutusta näin puhelimen näytöllä lakimiehen numeron, ei suuremmin naurattanut. Kyse ei sitten ollut kovin merkittävästä jutusta, mutta se kuitenkin korjattiin versioon 3.0 tänä aamuna ja lisäpalveluna sain Asunnon osakkeeseen siirtomerkinnän. Jota en olisi älynnyt pyytää.

Menin suoraan isännöintsijäntoimistoon, jossa palveluasenne oli täysin hukassa. Sain seistä takki päällä eteistilassa, kun mimmi kopioi perukirjat, virkatodistukset ja testamentit. Kauankohan moisia arkistoivat?

Jatkoin huoneistonvälittäjälle, kun ajattelin kerrankin tehdä "oikein" ja pyytää useamman arvion/tarjouksen. Sain sovittua arvioinnin huomiselle, mutta välittäjä ei tuntunut mitenkään innostunelta ja kysyi ihan eri kysymyksiä kuin eka.

Tuskin ehdin kotiin, kun huutokaupan kuljetuspuoli soitti ja kysyi sopiiko tulla tuntia aikaisemmin. No, mikäs ettei, sanoin, jätin lounaan syömättä ja lähdin Asunnolle. Kokkailin Asunnolla vielä yhden lehtikaalimössön (edellinen eilen) samalla kun miesryhmä, jonka puhekieltä en tunnistanut, pakkasi parissa tunnissa myyntiin menevät tavarat.

Kun alkutarkastuksen ja sopimuksen tehnyt meklari ei tehnyt yksityiskohtaisia listoja enkä mennyt kyyläämään työntekoa, minulle jäi epäselväksi miten tavarapäätökset tehtiin. Miksi noin 10 vuotta vanha Asko/Isku-ruokailuryhmä, jota en saanut parilla kympillä menemään tori.fi:ssä, lähti mukaan, mutta yksi Artekin lamppu oli jäämässä kyydistä, ennen kuin asiasta huomautin?

Parempi näin päin minulle tietenkin. Kahta Muuramen laatikostoa lukuunottamatta saan loput kannettua omin voimin kirpparille tai kierrätyskeskukseen.

Sitten siivoilin päällimmäisiä odottaessani sitä ensimmäistä kiinteistönvälittäjää. Hänestä ei innostusta eikä myyntihenkeä puuttunut ja ellen olisi poikennut pyytämään sitä toista olisin varmaan tehnyt välityssopparin heti.

Vielä viime viikolla suunnittelin lähteväni ennen kirjamessuja laittamaan Taloa myyntiin, mutta talvikelit alkoivat pelottaa. Yritin saada talvirenkaisen vaihtoa sovittua koko päivän ensin verkossa ja sitten puhelimella, mutta epäonnistuin. Auton omistamisen negatiiviset puolet ovat jatkuvasti mielessä, varsinkin kun pari kuukautta sitten saamani siirtolasku tuli vihdoin postiluukusta.

Todella pieni asunto

Pieniä asuntoja esitellään toisinaan, mutta Hesarin kuukausiliitteessä 02/2003 ollut on unohtunut itseltäni ja mediakierrätykseltä. Sami Sykön tekstistä

Kun vähentää asunnon kokonaisneliömäärästä (12) eteisen ja wc:n, olohuoneen osuudeksi jää alle kahdeksan neliötä. Helsingissä ei ole monta näin pientä asuntoa. Muutaman neliön koteja rakennettiin viime vuosisadan alussa vain joihinkin vanhoihin kantakaupungin kerrostaloihin. Sen jälkeen lilliputtiasuntoja ei enää tehty. Silti ne ovat yhä kovin kysyttyjä.

Ja

Esimerkiksi vaatehuoltoa varten isännällä [antiikkikauppias Asko Laine] on tarkka systeemi. 

"Minulla on 30 T-paitaa, 10 paria verryttelyhousuja ja 15 lakanaa. Kesävaatteet ovat arkussa, muut kaapissa. Eteisen naulakossa ovat työvaatteet, jotka menevät likaannuttuaan vessaan ja sieltä pesutupaan." 

Hanki elämä ja muita neuvoja

Muistikirjan (kuva)käsittely jatkuu.

Remember that each project expands to the time allotted to it, so set a limit for yourself.

Jep. Valitettavasti projektini eivät kunnioita itse asetettuja rajoja ja ulkoisilla rajoilla puristan maailmalle B-laatua. Viisasten kivi löytämättä.

Check your self-talk. Do you frequently say "I gotta...", "I should..." or "I have to..."? Replace this self-talk with "I choose to..." and recognize you are at choice about what you do.

Lopun englannissa on jotain outoa, mutta itse asia tärkeä. Elämä on valintoja, mihin ajatukseen sopii jatkoksi

Stop and take the time to really think through what you're doing.

Ja tavallaan myös

Budget your time like you are paying for it, because you are, in personal wear and tear, in precious hours you might be doing something you enjoy more. 

Mutta jos aikaansa käyttää ylenmäärin miettimällä sitä, mihin aikaansa käyttää, niin metsään menee.

Getting a life is vital. People without them are boring; they have nothing to talk about, too much time to worry, and tend to whine a lot. Curiosity and the willingness to dig for information is key to getting a life.

Bravo! Yksi parhaista tähän asti ja toivoisin voivani mainita kirjoittajan.

Karsiminen ei ole uusi juttu

Viime vuodet on kohkattu konmarituksesta ja ammattijärjestäjistä. Itse luin ammattijärjestäjien verkkosivuja Ameriikasta jo 1990-luvun lopulla. Ja leikekokeolmastani löysin Vellamo Vehkakosken hauskan kolmunin Karsimiseen tuli vimma, joka oli julkaistu Hesarissa 4.12.2001. ... "Kaiken päätteeksi päätin karsia oman kehoni ylimäärää, ja pidin pitkän nestepaaston."

Olen muuten miettinyt (vyötäröni levetessä), että miksi minulle on helpompaa säästää kuluttamisessa kuin pantata syömistä. Vaikka syömisen vähentäminen vähentäisi saman tien kulutusta.

Kuolinpesä: 74. päivä

Perunkirjoitus on tehty! Lakimies 2.0 piti uskotun miehen koko ajan vieressään eli halusi todistajan, jos herppaisin uudestaan. Aloin epäillä oman hermostumiseni asiallisuutta Lakimies 1.0:aan, mutta onneksi dokumentoin useimmat valituksen aiheet tänne.

Sessiossa tuli paljon hyödyllistä tietoa, (jota Lakimies 1.0 ei todellakaan kertonut) ja AP-lista piteni ja monimutkaistui jälleen. Tässä hengessä lähdin pankilta suoraan seikkailemaan järkevimmästä paikasta löytämääni katsatustoimistoon, jotta sain Auton nimiini. Satuin olemaan samalla puolella kaupunkia kuin palvelupiste, josta haetaan asukaspysäköintiluvat, joten jatkoin suoraan sinne. Kiitos hybridiauton, lupa maksoi vähemmän kuin olin luullut, joten hinta tuntui melkein halvalta. Olematta sitä ollenkaan.

Tuore lupa oli parasta kiikuttaa suoraan Autoon, josta piti pelastaa viikon odottaneet Talon omenat. Matkalla kävelin kiinteistövälityksen ohi ja innostuin järkkäämään arviointikäynnin ensi viikolle. Todennäköisesti olisi kannattanut pyytää jo ennen perunkirjoitusta, sillä välittäjän mielestä siihen oli laitettu korkean puoleinen hinta. Mutta toisaalta pääsin ankkuroimaan numeron yläkanttiin.

Kotiin päästyäni soitin vakuutusyhtiöön korjatakseni katsastustoimistossa pakkolävessä tehtyä ratkaisua. Olisi pitänyt hankkia vakuutus ennen rekisteröintiä. Who knew? Jäi joko selvittämättä tai kuuntelematta kun viimeksi juttelin vakuutusyhtiön tyypin kanssa. Sitten kuuntelin parit jonotusmusiikit ja vihdoin irtisanoin mobiilinetin ja puhelimen. Jälkimmäisen laskut olivatkin jääneet maksamatta, kun ne olivat mennet sähköpostitilille, joka nyt on myös irtisanottu.

Ihanaa tuntea saaneensa aikaan asioita ilman lihaskipuja ja hikistä selkää.

Juuri nyt ei ole aikaa panna esinettä paikoilleen?

Helka Sivonen  kolumnissaan Yhteishyvässä 10/2005

Olen huomannut, että omalla kohdallani tavarat alkavat hävitä silloin, kun olen stressaantunut ja väsynyt. Päässä jylläävät suuret suunnitelmat ja tekemättömät työt, eivätkä voimat riitä nykyhetken hallintaan. Sitä kuvittelee, että juuri nyt ei ole aikaa panna esinettä paikoilleen. Laskee esineen siihen lähimmälle tasolle ja päättää panna sen paikoilleen myöhemmin. Samalla tulee koko ajan kasanneeksi tekemättömien asioiden taakkaa ja luo kaaosta ympärilleen.

Niin.

Kuolinpesä: 70. päivä

Huutokaupan edustaja kävi tänään Asunnolla. Ammattilainen, joka parissa minuutissa arvioi, että hänen kannattaa lähettää pakkaajat paikalle. Ja ammattitaitoinen myyjä, joka sai nimeni paperiin ilman, että aloin mitään miettiä. Ja mitäs miettimistä enää olisi, kun on melkein vuoden kelannut. Peukut vaan pystyyn, että myynnit kattaisivat edes huutokaupan muutokulut ja osan muuttokuluista Talosta Asunnolle. Ja ehkä vielä Asunnon yhtiövastikkeita.

Miestä odottaessani siirsin kotiini menossa olevat tavarat tiukempaan muodostelmaan ja koska iltapäivällä oli poutaa tein kaksi kantokeikkaa.

Näiden mukana tuli pieni laatikko mummoni ompelutarvikkeita, jotka olin kahminut sodan puhdetyörasiasta. (Olisi pitänyt nyppiä, joukossa oli partateriä!) Koska illalla en jaksanut/viitsinyt isompaa, ryhdyin siivoamaan ja yhdistelemään näitä omiin isompaan ja pienempään rasiaani. Samalla havaitsin, että niiden sisältö oli kaikkea muuta kuin järjestyksessä, jossa olen (mukamas) niin hyvä.

No, nyt olivat järjestyksessä ja kun joukossa olleet napit eivät kuuluneet rasioihin, hyveellisyyden puuskassani päätin laittaa ne heti oikeaan paikkaan välisijoituksen sijaan. Kaivoin esiin muistamani nappirasian ja tein huomioita.

Että mummolta peritty nappipurkki ei ollut samassa paikassa. Ja että nappipurkin vieressä oli kaksi pientä äidiltä perittyä rasiaa, joissa oli samaa lanka-neula-kamaa, joita olin juuri kovasti siivonnut. Eli nämä pitäisi purkaa ja ahtaa jo järjestettyihin rasioihin. Sitten joskus.

Napit olivat isoäitini aikana arvotavaraa. Nyt ne ovat kuin kirjat, enemmän varastossa kuin mille on tarvetta. Täytyy miettiä lahjoittamista eteenpäin. Kunhan löydän sen toisenkin purkin. Ja varmistaudun, ettei ole kolmatta.

Kuolinpesä 69. päivä

Edellisestä katsauksesta onkin vierähtänyt jo pari viikkoa, mutta ei tässä ihmeitä ole tapahtunut. Lakimies n:o 2 pykää uutta versiota perukirjasta. Omaisuudesta, josta olen maksanut perintöverot on ikävän suuri siivu hukassa, mutta sanotaan nyt vaikka niin, että ihmissuhteet olivat tärkeämpiä kuin niiden vaarantaminen rahasta puhumalla.

Ja koska en halua ehdoin tahdoin rikkoa jäljellä olevia suhteita en ole vastannut sukulaisen tekstiviestiin keinutuolista, jota tarjosin yli kuukausi sitten - ennen Talosta Asuntoon -muuttoa. Silloin sukulainen oli kiinnostuneempi rikkinäisestä lumikolasta, mutta nyt oli keinutuolikin palannut mieleen. Mutta riisuttuani siitä peitteensä, tuoli menetti muistoarvonsa ja olen täysin valmis myymään sen.

Myymisestä puheen ollen, sain viime viikon lopulla aikaiseksi soittaa Helanderille. Tämä oli jäänyt sitku-kierteeseen, mutta kyllä kai meklari tms. osaa tehdä arvionsa vaikka Asunnossa on vieläkin kasa kamaa roudaamatta kotiini. No, huomenna selviää.

Maanantaina tein pikakeikan Talolle. Ensinnäkin hermostutti lämmityksen päälle laitto ja toiseksi harmitti laittaa ruokaa kuolinpesän viimeisistä linsseistä ilman Talon pihassa kasvavia kuolinpesän lehtikaaleja (en ole ilmoittanut perukirjaan). Joten aamuvarhaisella matkaan. Paikan päällä vähäisten omenoiden keruuta (ovat muuten unohtuneet auton takakonttiin), muutosta jääneen tavaran keruuta (kaikki ei mahtunut Autoon) ja lehtikaalin leikkuuta. Helsingissä Asunnolla kokkasin sitten pari kattilallista jotain mömmöjä ja laitoin annoksina pakastimeen. (Nykyään on niin hyviä vege-eineksiä, että en tiedä tuleeko minusta koskaan kokkaajaa. Palataan tähän myöhemmin.)

Sitten satoi ja satoi enkä saanut kannettua Autoa täyttäneitä pahvisia säilytyslaatikkoja kotiin. Ennenkuin tänä aamuna. Ja kun vauhtiin pääsin kannoin Asunnolta autoon kuusi (6) painavaa kassillista keittokirjoja, jotka olivat muusta kirjallisuudesta erillisinä jääneet aiemmin kuljettamatta. Kippasin ne Konttiin ja sitä ennen Talosta maanantaina (vihdoin) nappaamani pöytätietokoneen Kierrätyskeskukseen. Nyt omistan enää neljä (4) tietokonetta.

Eli
a) huomenna valaistusta huutokauppakuvioon ja mahdollisesti tarve suunnitelmalle B
b) seuraavana poudan hetkenä kaman kantamista Asunnolta kotiin (Joo, joo. Kyllähän asunnon voi laittaa myyntiin, vaikka keskellä olohuonetta on keko säilytyslaatikoita?)
c) tiistaina perunkirjoitus
d) jos se onnaa, niin kipin-kapin katsastustoimistoon tms. siirtämään Auto omiin nimiini, jotta
e) voin hakea asukaspysäköintitunnusta (edellinen loppuu kuun lopussa eikä sitä varmaan kuolleen nimissä olisi saanut käyttääkään?)

Köyhäily vs. köyhyys

Säännöllisesti lehdissä esiintyvä aihe oli leikekokoelmassani mukana kahtena Hesarin yleisönosastokirjoituksena alkuvuodelta 2004.

Kalle Pietilän kirjoitus 27.1.2004 julkaistiin otsikolla Elin mukavasti toimeentulotuella. Pietilä oli kokeillut kahden kuukauden ajan elää toimentulotuen suuruisella rahamäärällä, jota oli kahdeksi kuukaudeksi 693,64 euroa. Häneltä kului ruokaan 115 euroa, HKL:n lippuun 73,40 euroa, kolmeen kaljalla käyntiin 71 euroa ja muuhun niin vähän, että yli jäi 338,84 euroa, jonka mahdollista kulutuskohdetta hän ei keksinyt.

Avuksi tuli Katri Niemi, jonka vastine julkaistiin 29.1.2004. Niemi huomauttaa, ettei Pietilä näköjään tarvitse lääkitystä tai terveyden- tai sairaanhoitoa, parturia, lehtiä, harrastuksia, tv-lupaa, eikä mitään peseytymistarvikkeita. Eikä ole tarvetta matkustaa pääkaupungin ulkopuolelle, hankkia kalusteita tai kodinkoneita. (Kuittailu vaatteista meni hieman harhaan, sillä Pietilä kulutti minusta järjellisen määrän vaatetukseen kahdessa kuukaudessa.)

Wau! Tosi hienoa, että joku osaa näin hyvin järjestää asiansa. Ja rajoittaa köyhyyden kestonkin vain kahteen kuukauteen.

Mieleen tulee edesmenneen työpaikan tiimitoveri, joka ei ymmärtänyt yhdysvaltalaista juttua, jonka päähenkilö oli niin köyhä, ettei voinut ostaa autoa. "Eihän autot maksa siellä kuin pari sataa" (tai jotain). Argumentointini halvan auton korjauskuluista ja köyhän ihmisen pääomattomuudesta meni yli hilseensä. Kuten niin moni muukin juttu.

Kun mikään ei pysy samana (eikä pienenä)

Tänään alkoi Hullarit, joilta olin aikeissa hankkia pussilakanassani muhkuroivan silkkipeitto-hakaneula-viltti-komboni tilalle untuvapeiton, joita siellä yleensä aina on myyty.

Kataloogin saavuttua kotiini pari untuva-/höyhenpeittoa löytyikin, mutta niiden koot olivat aivan oudon näköisiä: 160*210 cm. Mittasin pussilakanani viivottimella ja sain tulokseksi suunnilleen 140*180 cm. Kävin paikan päällä toivoen, että pienempiäkin peitoja olisi tarjolla, mutta ei.

Ikea myy (vielä?!) 150*200cm peitteitä, jotka todennäköisesti myös muhkuroituvat pussilakanoihini. Joita on kuolinpesästä hamstarttuna nyt ullakolla loppuelämäkseni. Tosin ilmeisesti vain jos sitoudun loppuelämäkseni metsästämään "pieniä" peitteitä.

Argh. Eipä tullut mieleen, että lakanat voisivat vanhentua.

Elämä 1970-luvulla oli tosi kallista

Hesarissa 9.4.2006 julkistiin vertailutietoja hinnoista maaliskuussa 1975 ja maaliskuussa 2005.

"Koskenkorvaa sai vuonna 2005 kuukauden palkalla yli kolme kertaa niin paljon kuin vuonna 1975 ja keskioluttakin 40 prosenttia enemmän."

"Käteen jäävällä palkalla sokeria saa nyt viisi kertaa niin paljon kuin vuonna 1975. Vehnäjauhoja ja kahvia saa neljä kertaa enemmän, lihaa ja kananmunia kolme kertaa enemmän. Hedelmiä ja vihanneksia saa kaksi kertaa enemmän ja maitotuotteita ja perunoitakin puolitoista kertaa enemmän."

"Sähköä sai palkalla vuosi sitten kolme kertaa sen verran kuin 1975." 

Juttu on kyllä kirjoitettu hieman oudosti, sillä palkallahan ei hintojen suhteiden kanssa ole tekemistä.

Kyseenalaisia neuvoja

Muistikirjan selailu jatkuu, vaikka helmiä ei ole vielä löytynyt.

What do you love enough to do it for free? List the things you would do happily even though you failed at them.

Tässä oli ripaus originaliteettia.

If we act as if each action of our life has critical consequences then we would have a much better chance of thriving.

Täh? Jos joka ikistä tekemistään pitäisi kriittisenä, käpertyisi aika pian nurkkaan eikä tekisi enää mitään. Minä ainakin.

The twin actions of accomplishment are the intake of information and the exercising of our will. Most people do one or the other.

Latteus vai ei? Monilla sivuilla näyttää olevan niin informaatiovapaata ainesta, että tästä projektista tulee lyhyempi kuin luulin. Ja pääsen heittämään muistikirjan roskiin...

Esimerkki:

There are no great reasons to delay pursuing your dream.

Oh, really?

Clutter: Anything you own, possess or do that does not enhance your life on a regular basis.

Jep. Lainauksen arvoinen siksi, että mukana on sana "do".

Mistä syntyy elokuva?

Hesarissa 4.7.2008 julkaistussa välihuomiossa Ritva Liisa Snellman vertaa Dave Brunon 100 tavaran haastetta Teppo M.:n kymppitonnin vetoon siitä, että kellistää vuodessa sata naista.

Dave B:n idea on sympaattisempi, mutta Teppo M:n kaltaisesta kaupallisesta menestyksestä hänen on turha haaveilla. Kuka haluaisi katsoa leffaa, jossa mies myy kirpputorilla vanhoja kamojaan ja miettii, montako kynää ihminen tarvitsee ja riittääkö yrittäjälle kolme paitaa.

Kuis kävikään? Verkkosivuilta vahvistuu, että Tepon projektista tosiaan aiottiin tehdä elokuva, mutta sen tekemisestä tai valmistumisesta ei ole merkkejä. Sen sijaan Petri Luukkaisen Tavarataivas tuli tehtyä ja sai yleisöä, vaikka itseltäni jäikin väliin.

Tulevaisuuden minän ajattelu

Pari päivää sitten päivitykseni FB-ryhmään Paikka kaikelle

Kotiarkistosta hävitetty pinkka 1998-2002 netistä tulostettuja askarteluohjeita. Melkein 20 vuotta säilytetty, ei koskaan käytetty, kahdessa muutossa roudattu... Menneisyyden minä kuvitteli toisenlaisen tulevaisuuden minän kuin mikä toteutui. Jos oppisi vähitellen tekemään hankintoja vain nykyminälle.

Toiveminälle tai mahdolliselle minälle ostaminen on tullut vuosien varrella tutuksi. Puoli tusinaa viinilasia, sillä halusin kuvitella joskus tarvitsevani ne yhtäaikaa. Jakku alennusmyynnistä siltä varalta, että ennen seuraavaa alea urani kokee käänteen, joka vaatii uutta tyyliä.

Ostamisen lisäksi tulevaisuuden minää ajatellaan säilyttämispäätöksissä, joihin päivitykseni viittasi. Kuolinpesästä lapsuuden tavaroitani tuhotessani päätökset ovat lopullisia. Mitään ei voi palauttaa. Nyt tuntuu siltä, etten halua elää loppuelämääni muistoesineitä hoitaen, mutta ajatteleeko joku tulevaisuuden minä toisin?

Sitku kun pääse ostoksille...

Eilen illalla (vuonna 2013 käytettynä perittyä) yöpaitaa päälle vetäessäni huomasin siinä uusia reikiä. Ei käyttöarvoa vähentäviä, mutta heti heräsi mieleeni kysymys. Minkälaisia yöasuja ostaisin, "sitku" tulee tarve?

Ottaen huomioon, että yöpukujeni hylly pursuaa ja Talon lopputyhjennyksestä on tulossa ainakin yksi pyjama lisää, "sitkuun" on vuosia ja todennäköisesti vuosikymmen. Eli ei kovin järkevä ajatusharjoitus.

Ja nyt aamulla muistui mieleen Kuolinpesästä hamstratut t-paidat, jotka eivät tule koskaan loppuunpidetyiksi kotipaitoina. Eli osasta tulee pyjaman yläosia ja voisin melko yksinkertaisesti ommella paitoja yhteen paituleiksi.

Että ei näitäkään ostoksia näköpiirissä.

Uusi säilytyskaluste

Jo vuosia (vuosikymmen?) periaatteenani on ollut, että säilytyskalusteen ostamisen sijaan pitää vähentää tavaraa. Muuttaessani nykyiseen asuntoon ostoksia tuli tehtyä, mutta muuten linja on pitänyt.

Muutosta asti on harmittanut edellisten asukkaiden pykäämä 35 cm syvä kaappikombo, jossa oli pikkuärsytysten lisäksi älyttömyytenä metrinlevyinen osio, jonka keskelle (!) oli laitettu hyllyyn kiinnitetty asunnon ainoa henkaritanko. Koska hylly notkuu jo uhkaavasti, en ole latonut tankoa täyteen ja osa vaatteista on tämän takia ullakolla.

Hyllystä huolehtimisen lisäksi on pänninyt molemmille puolille jäänyt tyhjä ja käyttökelvoton tila. Alkusyksystä kokeilin niiden t/käyttämistä tarrakoukuin ja kassein, joista yksi esimerkki kuvan oikeassa reunassa. Ei kovin toimiva ratkaisu ja yksi koukku tipahti jo alas.

Pari viikkoa sitten kun vein kirjalastin Espoon Konttiin kävin lounaalla Ikeassa. Kiersin huvin vuoksi koko paikan ja vaatekaappien kohdalla näin jotain itselleni uutta. Pax-kaappiin (jota omani on, minkä onnekkaasti ja jotenkin hiffasin) oli nyt tarjolla paritanko, joka kiinnittyy kaapin seiniin. Ehkä on ollut kaupassa aiemminkin, ehkä olisi pitänyt ottaa selvää.

Palattuani kotiin tarkistin kaappini mitat ja totesin ratkaisun sopivaksi. Eilen oli taas vietävää Konttiin, joten kävin hakemassa tsydeemin Ikeasta. Historiallisesti ähelsin sen heti paikalleen ja ilohan tuota on katsoa.

Ikeassa tuli nähtyä, että Paxin nykyiset korit ovat paljon tyylikkäämpiä kuin omani, mutta täytyy palata alkuperäiseen ohjeistukseen. Mutta nyt tiedän, että ratkaisut ovat mahdollisia.