En osta (melkein) mitään marraskuussa?

Olisi aika uudelle projektille, sillä

• keittiöni kaappi, hyllyt ja pöytä pursuavat ruokatavaraa
• kuolinpesän Asunnon pakaste pitää tyhjentää
• viimeiset kolme kuukautta ovat menneet reilusti yli budjetin (sillä kuolinpesä, mutta silti) ja
• vyötäröni on taas levinnyt.

Niinpä ajattelin kokeilla totista kulujen minimoimista marraskuussa. Tietoisena siitä, että pimeyteen yhdistettynä siitä ei tulisi yhtään hauskaa. Ja muistaen keskustelun köyhyyslarppauksesta. (Jos termi ei ole tuttu, lue Saaran blogiteksti.)

Mutta kun lumisade saapui Helsinkiin ja Autossa oli edelleen kesäkenkaat ja vihdoin olisi voinut paperien puolesta lähteä laittamaan Taloa myyntiin ja Asunnossa oli vieläkin kassikaupalla tavaraa poiskannettavana, tulin järkiini. Syyt kulutuslakkoon ovat validit, mutta ehdottomuus ei ole juttuni ja stressiä on tarpeeksi muutenkin.

Eli pyrin mussuttamaan kaappeihin varastoitua ruokaa ja ehdottomasti syömään pakasteita, mutta en mielipahalla.

Kuolinpesä: 86. päivä

Parin edellisen päivän saavutuksiksi voi laskea lähinnä sen, että aloitin perimieni D-vitamiinikapselien syömisen. Tänä aamuna piti ryhdistäytyä, sillä tuttavani tuli aamuvarhaisella Asunnolta hakemaan MAD-kokoelmaani.

Alkusuunnitelmanani oli samalla keikalla pikaisesti pestä koneellinen pyykkiä, mutta jättää kuivaus kotiripustuksen varaan konekuivauksen sijaan. Joku kuitenkin napsahti päässäni ja yht'äkkiä päätin parhaan tavan käsitellä äitini huolella säilyttämä vuori National Geographic -lehtiä.

Kuulutuksista sosiaalisessa mediassa ei ollut ollut iloa (toisin kuin edellä mainittujen MADien kanssa). Joten jättäisin väliin myös annetaan-ilmoituksen Tori.fi:ssä. (Ja jos tulee mieleen, että olisin voinut lahjoittaa lehdet päiväkotiin askartelumateriaaliksi, niin ei tiedä paljonko NG:t painavat.)

Lähes kolmen tunnin ajan otin numeron kerrallaan käteen. Jos siinä oli sisällysluettelon perusteella jotain luettavaa, revin sivut irti ja laitoin loput roskispinoon. Kun roskispinossa oli se, mitä jaksoin kantaa, kipitin takapihalle ja kiitin mielessäni tyhjähköä kierrätyspaperiastiaa.

Kolmessa tunnissa tein neljä tai viisi roskiskeikkaa eli en päässyt kuin alkuun. Satunnaishavaintojen perusteella äitini tilasi lehteä ainakin vuodesta 1976 vuoteen 2000. Joka vuosi kai 12 numeroa...

Mutsille NG oli jossain määrin statusjuttu, luulisin. Ja myös ihanneminäjuttu: hän halusi nähdä itsensä ihmisenä, joka lukee NG:tä. Mutta en muista, että hän olisi koskaan viitannut juttujen sisältöön muistellen niitä jälkikäteen. Fiilis oli enemmänkin, että lehtiä olisi pitänyt lukea enemmän.

No, minä tein niiden hajuaistiartikkeleista lukion tutkielmankirjoitusharkan, joten eivät lehdet aivan käyttämättömiksi jääneet. Mutta kun nyt olen repinyt niistä jo aimo pinkan myöhemmin luettavaksi, niin kai niitä olisi vonut lukea kokonaisina hyllystäkin?

Ai, niin. Rehellisyyden nimessä todettakoon, että MAD oli minulle status/ihanneminäjuttu. Halusin olla nörtti, joka tuntee sen huumorin. Luin lehdet muutamaan kertaan, mutta varmaan viimeiset 15 vuotta ne ovat odottaneet lopullista ratkaisuaan.

Pötyduunit

Antropologi David Graeber on kirjoittanut velan historiasta hienon kirjan, jota rehellisyyden nimissä en ole vieläkään kannesta kanteen lukenut. Kokeilin kuitenkin nimeään hakuterminä YouTubessa toiveena kuulla jostain muusta historiallisesta aiheesta.

Näin törmäsin Graeberin viimevuotisiin esityksiin pötyduuneista - Bullsh*t Jobs (Esim tässä). Bullshit on suomeksi useimmiten paskaa, mutta tässä yhteydessä se ei minusta sovi käännökseksi. Graeber tarkoittaa töitä,

1. joissa istutaan esim. vastaanotossa tyhjänpanttina, sillä jonkun "pitää" olla paikalla
2. jotka ovat olemassa, koska muillakin organisaatioilla on vastaava ryhmä (en ihan ymmärrä eroa ensimmäiseen, mutta näin)
3. joiden tarkoitus on fiksata ongelmia, joita ei pitäisi olla olemassakaan
4. joiden tarkoitus on esittää, että organisaatio tekee jotain, mitä se ei tee
5. joilla manageerataan jotain, joka ei tarvitse manageerausta

Jako ei lyhyessä haastattelussa näytä ihan loppuun asti hiotulta, mutta Graeberin työstämässä kirjassa varmaankin tulee olemaan perusteellisemmin esitetty. Tästäkin rungosta tunnistin omista työurani vuosista useimmat. 

Haastattelumonologin lopussa Graeber toteaa, että pötyduunien haltijat kadehtivat "todella tuottavien" töiden tekijöitä niin, että ajattelevat heidän ansaitsevan vähemmän korvausta duunistaan. Tämänkin tunnistan omasta päästäni, jossa apurahojen summat ovat kuullostaneet suurilta, kun "pääsevät tekemään mitä haluavat".

Kuolinpesä: 82. päivä

Eilisen päätteeksi FB-päivitin

Asunnon loppusiivous myyntiin oli mukavaa puuhaa. Joka puunaus lisää arvoa/myyntitodennäköisyyttä ja mitään ei tarvitse tehdä enää toista kertaa. Vai olinkohan puhdistusainehuurujen kanssa liian kauan suihkukopissa?

Luulin tosissani pääseväni tänään "oman elämäni" pariin, mutta jossain vaiheessa iltaa tai aamua tuli mieleen, että Asunnon keittiöön oli jäänyt roikkumaan tiskiharja epäesteettisesti. Ihan vaan se piti fiksata, mutta päädyin pesemään eilisen siivouksen rätit, etteivät jää haisemaan. (Asunnossa tuoksui sekä maanantaina kokkaamani curry että eiliset kemikaalit.)

Finalisointi-innostuksessani hakkasin lopulta vasaralla paikalleen viimeisen patterinsuojuksen, joka ei hyvällä mennyt paikalleen. Aikaansaanut olo. (Niinkuin varmaan tulevilla asukkaillakin, jos suojuksen joskus ehjänä irti saavat.)

Niillä höyryillä kävin vihdoin tarkistamassa mitä kuolinpesässä olleelle matkakortille pitää tehdä. Ei mitään, se on haltijamallia ja voin tyhjentää sen käyttämällä itse. Suunnilleen yhtä suoraviivaista oli S-Pankissa siirtää rahat kuolinpesän tililtä omalleni ja tehdä anomus osuus-mikä-se-nyt-onkaan palautuksesta. Taas prujattiin perukirja ja virkatodistukset johonkin arkistoon ties kuinka pitkäksi ajaksi.

Myöhemmin iltapäivällä kävin omassa Pankissa, jossa varainhoitajan kanssa siirrettiin siellä olleita rahoja, osakkeita ja rahasto-osuuksia nimiini. Ennen Asunnon ja Talon likvidointia (tai näiden mahdollisesta epäonnistumisesta seuraavia kuluja) sekä perintöveroja sijoitusvarallisuuteni on 30% plussalla. Joten hieman ihmetytti ja myöhemmin nauratti varainhoitajan kysymys "aiotko nyt mennä töihin". Öö, miksi menisin?

Apropoo työ ja työttömyys, vasta Reijo Vallan maanantaisesta blogitekstistä minulle valkeni, että

Säädösten mukaan ihmisellä on oikeus työttömyysetuuteen, jos hän on työkykyinen, työmarkkinoiden käytettävissä, hakee kokoaikatyötä ja on taloudellisen tuen tarpeessa. Poliitikkojen määrittelemiä kohtia on siis neljä, vaikka viime aikaisesta keskustelusta voisi päätellä aivan jotakin muuta.

Minähän jätin etuudet hakematta, sillä minulla ei ollut aikomustakaan hakea työtä ja tämän vaatimuksen tunsin. Mutta en myöskään ollut taloudellisen tuen tarpeessa, kuten tässä on tullut käytännössä todistettua. Aika jännää, ettei tätä tarpeellisuutta tuoda esille eikä myöskään vahdata. Eikö Kelalla olisi moiseen sosiaalipummien käräyttelyyn valmiit työkalut ja prosessit?

Kuolinpesä: 80. päivä

Saatuani viime tiistaina perukirjan tehtyä lähdin hyvillä mielin neljän päivän reissulle Turkuun irrottamaan ajatuksia kuolinpesäprojektista. Kun ekana päivänä keskellä koulutusta näin puhelimen näytöllä lakimiehen numeron, ei suuremmin naurattanut. Kyse ei sitten ollut kovin merkittävästä jutusta, mutta se kuitenkin korjattiin versioon 3.0 tänä aamuna ja lisäpalveluna sain Asunnon osakkeeseen siirtomerkinnän. Jota en olisi älynnyt pyytää.

Menin suoraan isännöintsijäntoimistoon, jossa palveluasenne oli täysin hukassa. Sain seistä takki päällä eteistilassa, kun mimmi kopioi perukirjat, virkatodistukset ja testamentit. Kauankohan moisia arkistoivat?

Jatkoin huoneistonvälittäjälle, kun ajattelin kerrankin tehdä "oikein" ja pyytää useamman arvion/tarjouksen. Sain sovittua arvioinnin huomiselle, mutta välittäjä ei tuntunut mitenkään innostunelta ja kysyi ihan eri kysymyksiä kuin eka.

Tuskin ehdin kotiin, kun huutokaupan kuljetuspuoli soitti ja kysyi sopiiko tulla tuntia aikaisemmin. No, mikäs ettei, sanoin, jätin lounaan syömättä ja lähdin Asunnolle. Kokkailin Asunnolla vielä yhden lehtikaalimössön (edellinen eilen) samalla kun miesryhmä, jonka puhekieltä en tunnistanut, pakkasi parissa tunnissa myyntiin menevät tavarat.

Kun alkutarkastuksen ja sopimuksen tehnyt meklari ei tehnyt yksityiskohtaisia listoja enkä mennyt kyyläämään työntekoa, minulle jäi epäselväksi miten tavarapäätökset tehtiin. Miksi noin 10 vuotta vanha Asko/Isku-ruokailuryhmä, jota en saanut parilla kympillä menemään tori.fi:ssä, lähti mukaan, mutta yksi Artekin lamppu oli jäämässä kyydistä, ennen kuin asiasta huomautin?

Parempi näin päin minulle tietenkin. Kahta Muuramen laatikostoa lukuunottamatta saan loput kannettua omin voimin kirpparille tai kierrätyskeskukseen.

Sitten siivoilin päällimmäisiä odottaessani sitä ensimmäistä kiinteistönvälittäjää. Hänestä ei innostusta eikä myyntihenkeä puuttunut ja ellen olisi poikennut pyytämään sitä toista olisin varmaan tehnyt välityssopparin heti.

Vielä viime viikolla suunnittelin lähteväni ennen kirjamessuja laittamaan Taloa myyntiin, mutta talvikelit alkoivat pelottaa. Yritin saada talvirenkaisen vaihtoa sovittua koko päivän ensin verkossa ja sitten puhelimella, mutta epäonnistuin. Auton omistamisen negatiiviset puolet ovat jatkuvasti mielessä, varsinkin kun pari kuukautta sitten saamani siirtolasku tuli vihdoin postiluukusta.

Todella pieni asunto

Pieniä asuntoja esitellään toisinaan, mutta Hesarin kuukausiliitteessä 02/2003 ollut on unohtunut itseltäni ja mediakierrätykseltä. Sami Sykön tekstistä

Kun vähentää asunnon kokonaisneliömäärästä (12) eteisen ja wc:n, olohuoneen osuudeksi jää alle kahdeksan neliötä. Helsingissä ei ole monta näin pientä asuntoa. Muutaman neliön koteja rakennettiin viime vuosisadan alussa vain joihinkin vanhoihin kantakaupungin kerrostaloihin. Sen jälkeen lilliputtiasuntoja ei enää tehty. Silti ne ovat yhä kovin kysyttyjä.

Ja

Esimerkiksi vaatehuoltoa varten isännällä [antiikkikauppias Asko Laine] on tarkka systeemi. 

"Minulla on 30 T-paitaa, 10 paria verryttelyhousuja ja 15 lakanaa. Kesävaatteet ovat arkussa, muut kaapissa. Eteisen naulakossa ovat työvaatteet, jotka menevät likaannuttuaan vessaan ja sieltä pesutupaan." 

Hanki elämä ja muita neuvoja

Muistikirjan (kuva)käsittely jatkuu.

Remember that each project expands to the time allotted to it, so set a limit for yourself.

Jep. Valitettavasti projektini eivät kunnioita itse asetettuja rajoja ja ulkoisilla rajoilla puristan maailmalle B-laatua. Viisasten kivi löytämättä.

Check your self-talk. Do you frequently say "I gotta...", "I should..." or "I have to..."? Replace this self-talk with "I choose to..." and recognize you are at choice about what you do.

Lopun englannissa on jotain outoa, mutta itse asia tärkeä. Elämä on valintoja, mihin ajatukseen sopii jatkoksi

Stop and take the time to really think through what you're doing.

Ja tavallaan myös

Budget your time like you are paying for it, because you are, in personal wear and tear, in precious hours you might be doing something you enjoy more. 

Mutta jos aikaansa käyttää ylenmäärin miettimällä sitä, mihin aikaansa käyttää, niin metsään menee.

Getting a life is vital. People without them are boring; they have nothing to talk about, too much time to worry, and tend to whine a lot. Curiosity and the willingness to dig for information is key to getting a life.

Bravo! Yksi parhaista tähän asti ja toivoisin voivani mainita kirjoittajan.