Hellekapsuli 2018

Formaaliin vaatekapsulin rakentamiseen en ole kokenut tarvetta, sillä pahana tapanani on muutenkin käyttää koko ajan samoja vaatteita. Mutta tänä kesänä olisin kyllä voinut ilmoittautua johonkin extrememinimalismimeininkiin, sillä olen käytännöllisesti katsoen koko kesän kulkenut yhdellä ja samalla mekolla - kuvassa oikealla.

Safarimekko on kankaisena minusta helteellä mukava pysyessään ihosta irti. Malli on siisti, joten kehtasin mennä sillä jopa tilaisuuteen Ruotsin lähetystöön. (Tosin vaellussandaalit hieman arvelutivat, mutta vaihtoehtoja ei oikein ollut.) Mekon saa huuhdeltua tai pestyä lavuaarissa ja se kuivuu muutamassa tunnissa. Hätätilassa voi vetää nihkeänä päälle. Eli ei tarvetta toiselle - tosin onhan minulla toinenkin, kun en ole oikea minimalisti.

Yökäyttöön käteni haki täyteen ahdetun hyllyn kulmasta jotain oikean mittaista ja osui ikivanhaan langanohueksi osuneeseen kappaleeseen - kuvassa vasemalla. Selkä on reikäverkosto, joten toivo elää että hellepyöriskely ja/tai pesut päivän-parin välein repäisevät kriittiset langat niin, että vaate tulee käyttökelvottomaksi. Ja päätyy ullakolla olevaan jo valmiiksi aika täyteen rättikassiin erittäin täyden hyllyn sijaan.

Kotona olen kulkenut vanhoissa t-paidoissa. Viimeksi 1980-luvun lopussa Seppälästä ostetussa ja muistellut silloin jostain lehdestä lukemaani ohjetta, että "kyllä kannattaa ostaa Seppälän rääsyjen sijaan sadan markan kestäviä t-paitoja". Onneksi en kuunnellut, sillä moisista en olisi elinikänäni päässyt eroon...

Perintöverot ja niiden oikaisu

No niin, laitoin perintöverot vihdoin maksuun ja totesin Verohallinnon maksaneen minule tällä viikolla rahaa takaisin. Eli sopiva aika kerrata tapahtunutta ja opittua.

Se, mitä olin vuosien varrella perintöverosta oppinut ja mieleen painanut, oli, että omaisuus arvostetaan kuolinpäivän mukaan. Jos seuraavana päivänä osakekurssit romahtavat tms. niin ei auta itku markkinoilla. Tältä pohjalta voivottelin viime vuoden lopulla, sillä tuolloin myynnissä ollut Talo oli periessäni sen ensimmäisen puolikkaan, arvioitu todellista kaksi kertaa kalliimmaksi.

Onneksi katsoin asialliseksi voivotella ääneen ja kuulemassa oli tuttavani, joka huomautti, että perintöveroon voi pyytää oikaisua 5 vuoden ajan. Eli vielä oli aikaa ja viivyteltyäni pari kuukautta sain lomakkeen postiin toivoen, että jos verotusarvoa hieman rukattaisiin. Vastauksena tuli oikaisu, jossa vuoden 2013 verotus tehtiin uusiksi 2018 kauppahinnalla. Veronpalautusta 3400 euroa! 

Ilo tästä ei ollut pitkäaikainen, sillä lähes samaan aikaan tuli päätös viime vuoden perinnöstä. Tuijotin summia tyypertyneenä, mutta puntta oli monisivuinen ja monimutkaisen oloinen ja jätin sen lojumaan. Vasta kesäkuun alussa havahduin tarkistamaan eräpäivät ja totesin, että oli korkea aika myös tarkistaa Verohallinnon laskelmat.

Viime syksyn perukirjaepisodin (Ks. kuolinpesän 54. päivä, 54. ilta, 55. päivä) pointti oli siinä, että vuonna 2013 perimäni raha oli hallintaoikeuden myötä sekoittunut vuonna 2017 perimääni rahaan. Eka perunkirjan väsääjä oli käsiä heilutellen sitä mieltä, että Verohallinto kyllä asian perukirjoja vertaillen selvittää. Kun tätä en hyväksynyt, niin Tokan tuotokseen tuli parin lauseen kirjaus asiasta.

Ja kas. Veronlaskija ei ollut huomioinut lausetta ollenkaan. Pirautin Verohallinnon (syystä kehuttuun) puhelinpalveluun ja selitin asiaa ensin yhdelle ja sitten toiselle. Toinen kaivoi paperit esille, kuunteli ja totesi, että hän tekee virkamiestyönä (tms.) oikaisun eli minun ei tarvinnut täyttää mitään lomakkeita.

Muutaman päivän kuluttua tuli oikaistu päätös, jonka kokonaissumma oli naftin 7000 euroa pienempi kuin edeltäjänsä. Eli voisimepa sanoa että kiukuttelu Pankissa ja puhelinsoitto olivat taloudellisesti kannattavia. Ilman asiallisemmin tehtyä perukirjaa oikaisun pyytäminen olisi ollut huomattavasti vaikeampaa.

Kuvattu sisältö ei tarkoita arvokasta sisältöä

Sukututkimusharrastuksesta minulla on kertynyt lukuisia koteloita paperia, joita olen nyt yli 20 vuotta toisinaan siirtänyt ja järjestellyt. Mistään ei tietenkään tulisi mitään, ellen pahvikansioihin olisi kiinnittänyt pos-it -lappuja, joissa on jonkinlainen kuvaus sisällöstä.

Niin kauan kuin lappu oli kiinni, ei "lehtileikkeitä"-kansio ollut saanut vuosiin huomiota osakseen. Mutta lapun irrottua oli pakko kurkistaa sisään. Ja huomata hillonneeni m.m. sanomalehtiuutisia verkkohankkeista, joista yksikään ei enää ole alkuperäisessä osoitteessa.

Pitää jaksaa karsia selvästi nimettyäkin.

Aikuisten oikeesti -päivä

Koti oli täynnä roikkuvia asioita, joten päätin viettää Aikuisten oikeesti -päivän. Kirjoitin sen otsikoksi tyhjälle paperille eilen illalla ja kännykän kanssa makailun sijaan nousin herättyäni suoraan ylös. Ja kirjoitin otsikon alle kellonaikojen kanssa ylös mitä tuli tehtyä.

Puoli seitsemältä olin luksusaamiaisella (suhteellisen, Lidlin smoothieta jogurttiin sekoitettuna) ja kävin läpi lipaston päälle kertyneen lehti- y.m.s. paperipinon. Melkein tunti meni, mutta tuli tehtyä.

Pehmeän alun jälkeen keskivaikeaa eli eteisen kassit. Toinen oli hyvin tuore eli edellisen päivän Lidl-ostokset. Olin riemuissani hamstrannut chilikastikkeeseen säilöttyjä papuja, sillä luultuani (huom!) niiden loppuneen taloudestani olin hämmästyksekseni huomannut, ettei moinen ollutkaan perustuote Helsingin kaupoissa. No, nyt sain sitten hämmästyä siitä, että kaapissani olikin vielä yksi edellisen kierroksen purkki. Mutta hamstraus ei ollut turhaa, sillä yhdellä purkilla ei tee (juuri) mitään.

Eteisen toinen kassi oli pitkäaikaisempi tapaus eli muistaakseni tammikuulta Kuolinpesän Talon jämiä. Kuten olin arvannutkin, niiden sijoittaminen paikoilleen tarkoitti vaatekaapin roinahyllyn uudelleen järjestämistä. Tätä tehdessä avasin neulepuikkojeni kotelon ja ihmettelin ensin niiden määrää, sitten kahta paritonta paria ja lopuksi niiden ahtamista takaisin kaappiin. Onneksi hiffasin, että en ole vuosikymmeniin neulonut pitkillä puikoilla (vaan pyöröpuikoilla), joten työnsin koko setin lahjoitukassiin.

Tämän lämmittelyn jälkeen kello oli kahdeksan ja minulla tarpeeksi rohkeutta tarttua loka-marraskuulta asti ainoaa huonettani "somistaneeseen" kassi-pino -alueeseen, jossa oli Kuolinpesän epämääräisempiä tavaroita. (Lisäksi on kaksi laatikkopinoa, mutta asia kerrallaan.) Ilahduttavasti aloitin pussilla suttupaperia, joka oli helppo laittaa pois. Ahdoin valokuva-albumit lappeelleen kirjahyllyyn ja selvitin osan paperitavarasta. Samalla järjestelin kirjahyllyä niin, että sain ahdettua sinne sen, mitä en jaksanut käydä läpi.

Yhdeltätoista söin lounaan, maksoin laskuja ja lähdin sitten S-pankkiin hakemaan uusia verkkotunnareita, kun lupasivat moiset ilmaiseksi tässä kuussa. Ja kun on pitänyt sellaiset hankkia jo useamman vuoden ajan. Vein samalla pukeutumisella roskikset, pulloja ja kirjastokirjat.

Setvittyäni papereita erinäisistä pinoista olin klo 13 vihdoin valmis täyttämään lomakkeen, jolla yritän saada palautusta vuonna 2013 maksamastani perintöverosta. Silloin Talo nimittäin arvioitiin kaksi kertaa arvokkaammaksi kuin tämän vuotisilla markkinoilla. Lomakkeen täyttö oli lopulta melko yksinkertaista, mutta olipahan jäänyt roikkumaan.

Kello kahdelta olin valmis asettumaan vaaka-asentoon ja ihailemaan pitkästä aikaa tyhjää tilaa tarjoiluvaunun ja ruokapöydän välissä. (Ja reilumpaa tilaa tarjoilupöydän ja nojatuolin välissä, kun niitä ei enää tarvinnut laittaa kiinni toisiinsa.)

Olin ylen tyytyväinen itseeni ja elämääni.

Ja sitten loksahti postiluukku. Kuolinpesän perintöverotus valmistui.

Emotionaalisesti älytön

Viime viikolla oli vihdoin oikeassa mielentilassa ja aikataulussa Kaisa-talon yläaulassa, jossa usein rekrytoidaan testihenkilöitä pientä korvausta vastaan. Testi oli mielenkiintoinen ja ansaitsin 7 euroa, joten olin yhtä aikaa tyytyväinen ja kiukkuinen itselleni aiemmista menetetyistä mahdollisuuksista.

Testin sisältöä pyydettiin olemaan kommentoimatta, mutta varsinaiseen aiheeseen ei suoraan liity se, että yhdessä osiossa piti tiukasti silmiin rajattuihin valokuviin yhdistää tunne. En muista olenko moista koskaan aiemmin tehnyt. Aina tuntui löytyvän korkeintaan yksi sopiva ja ehkä vähän ihmettelin pointtia.

No,  äsken sitten katsoin AsapSCIENCEn videon How Smart Are You? (TEST) ja samanlainen tehtävä esitettiin tunneälykkyyden kohdalla. Vastasin sujuvasti väärin.

Onko koskaan ollut juttua siitä, miten pitäisi ymmärtää ihmisiä, jotka eivät ymmärrä sinun tunteitasi?

Lisää vain vesi, jälkikirjoitus

Risotto ei maistunut kolmatta päivää peräkkäin, joten testasin eilen ostetun Knorr-turhuuden coucous-version.

Positiivinen yllätys oli silmin havaittavat (eli suhteellisen isot ja lukuisat) kuivatut vihannespalat. Annos myös maistui ja kypsyttämisen jälkeen ripoteltavista pähkinänmuruista tuli ekstraluksusta, jota voisi yrittää replikoida ellei kaikki maukas pikkuruoka taloudessani päätyisi ylimääräisiksi välipaloiksi.

Mutta. Veden lisäysviiva on purkin puolivälissä ja couscous ei todellakaan turvonnut sen yli. Eli kuljettaminen on epäekologista (mitä tietenkin on myös muovikippo ja foliokansi) ja kuluttajalle luotu mielikuva harhaanjohtava.

(Sama puolitäyttöisyys on myös Atrian Heat&Eat-aterioiden synti. Sääli, sillä uutuu Mexican Bean Pot with Rice on todella maukas. Tämän kirjoitettuani tekisi mieli boikotoida sarjaa myös englanninkielen tarpeettoman käytön vuoksi.

Käynti verkkosivuillaan täräytti pitkästä aikaa suomalaisen verkkomarkkinoinnin tasoon: esillä on alkuperäiset (?) 3 vaihtoehtoa eikä merkkiäkään jo viime kesästä asti kaupoissa olleista.)

Kun väri ei olennainen

Kerään pesulaan 40-asteisten lastia, joten suurin osa kotisukista on nyt pyykkikassissa. Sukkalaatikon pohjalta löytyi kaksi paritonta yhteenliitettynä.