Vuoden ensimmäiset kenkähautajaiset

Vuoden ensimmäiset kenkähautajaiset raportoin Facebookiin, mutta kaivetaanpa sieltä esiin.

***

10.2. Istumapaikkaa luentosalissa ei tarvinnut kauaa miettiä.

12.2. Empiirinen havainto: sukat märkänä 15 minuutin kävelyn jälkeen. Johtopäätös: jalkani eivät kastuneet maanantaina siksi, että olisin vahingossa astunut lätäkköön, vaan kengät vuotavat. Positiivista: näistä kengistä eroon pääsy oli talven tavoite. Negatiivista: ne ovat ainoa pari, joka minulla on käytössä perjantai-iltaan asti ja Jyväskylässä pitäisi olla ihan samanlainen keli kuin Helsingissä. Ja talvikengät lienee juuri myyty kaupoista pois.

12.2. Sukka kastui hieman välillä asema-Mattilanniemi ja oli litimärkä siirryttyäni kahden rakennuksen välin Mattilanniemessä. Eli aika lailla pakko mennä kenkäostoksille illalla. Mutta sitä ennen kirjastokoulutus, ohjauspalaveri ja toimeksiannon hoito Kansallisarkiston paikallispisteessä.

12.2. Kenkätarinan päätös. Sokoksessa oli varsin hyvä valikoima - 50% kenkiä ja avulias myyjä. Ajauduin sporttisen ja järkevän hyllyn sijaan korkkareiden joukkoon, mitä kadun varmasti huomenna joskus keskipäivän jälkeen.

***
Uudet kengät eivät olleet epämukavat, mutta niissä on sama ongelma kuin aikanaan omistamissani talvikorkkareissa: vähänkin kosteasta lumesta muodostuu lisäkorko, joka on sekä vaarallinen että epämukava.

Nämäkin edesmenneet kengät olivat äitini jäämistöstä vuodelta 2013. Turhan painavat ja väärän väriset, joten käyttäminen loppuun piti tehdä tietoisesti. Mutta loppu olisi voinut tulla parempaan aikaan kuin matkalla kahdeksi yöksi toiseen kaupunkiin. Tietenkin olisin voinut olla myös matkalla paikkaan, jossa ei olisi ollut mitään kenkäkauppoja.

Vuoden toiset kenkähautajaiset

Minä en ymmärrä, mitä äitini on ajatellut ostaessaan nämä kengät. Niiden pohjassa ei ollut pitoa antavaa kuviointia eikä joustoa. Kengät painoivat kuin synti ja tekivät jaloista ison näköiset.

Ehkä mutsi ei ollut kenkiä käyttänytkään. Ne nimittäin olivat käyttämättömän oloiset kun perin ne hänen kuoltuaan helmikuussa 2013. Koska kengillä pystyi kävelemään, en säästäväisenä ihmisenä viitsinyt niistä luopua, vaikka inhosin edellä mainittuja ominaisuuksia.

Muutamien vuosien jälkeen onnistuin saamaan toiseen päälliseen reiän oloisen ja siirsin kengät silloiseen maaseuturesidenssiin. Sen myytyäni kengät olivat autossa ja hyödyksikin kun retkeillessä piti ex tempore lähteä maastoon.

Myytyäni auton kengät päätyivät viime syksynä ullakolle, josta ne kuukausi sitten muuta tavaraa kompatessani toin alas. Sillä kyllähän niillä voisi koronalenkkeillä, vaikka päällisessä reikä. Otin tavoitteeksi kenkien käytön käyttökelvottomuuteen asti.

Loppu tuli yllättäen. Eilisellä kauppamatkalla satoi rakeita lähes maan peittävä kerros. Ne tietenkin sulivat kengänpohjan alla elopainoni ansiosta ja parin askeleen jälkeen huomasin kosteutta toisen jalanpohjan alla. Päästyäni takaisin kotiin, kenkä oli vetänyt kosteuden päälle asti ja sukka oli litimärkä.

Oli aika irroittaa vielä käyttökelpoiset kengännauhat (sillä säästäväisyys) ja kantaa kengät roskikseen. Kuvan älysin ottaa muistoksi viime tingassa.

Kahden euron luksusaamiainen

Olen muuttanut tehtävälistani otsikoksi "minkä tekeminen tai tehtyä saaminen tekisi minut onnelliseksi" ja muutoksesta on jo ollut iloa. Nyt listalle pitäisi merkitä viikon verran mielessä pyörinyt New York -simulaatio, jonka olen tehnyt kertaalleen silloin, kun Starbucks oli vain lentokentällä.

Konseptissa noustaan aikaisin (kuten New Yorkissa aikaeron takia), ollaan Starbucksin ovella sen avautuessa (Akateemisen talossa klo 7, näköjään), ostetaan iso americano ja muffinsi (tai kaksi) ja istutaan kunnes museot aukeavat. Mielellään New York Timesin kanssa, mutta tämä on haastavin simuloitava. Tosin nyt kun en enää tilaa Hesaria, sekin tuntuisi eksoottiselta. Ja museoiden auettua yhteen, kahteen tai kolmeen.

Mutta menossa listalle, sillä vaatii aikaa, jota elämässäni jotenkin mystisesti on yhtäaikaa yllin kyllin ja liian vähän. Olen esimerkiksi ottanut tavakseni kotoa Krunikan arkistoihin ja kirjastoihin aamulla lähtiessäni ostaa aseman alikulun Alepasta piirakkapussin ja mussuttaa sen kävellessäni "aikaa sästääkseni".

Tavat pitää rikkoa tietoisin päätöksin. Eilen ostin piirakoiden sijaan Postitalon K-marketista kaksi muffinsia enkä alkanut syödä niitä kadulla. Vaan kannoin ne Kansallisarkistoon ja vaikka arkisto oli jo auki, istuin ihan kaikessa rauhassa syömään ne vanhassa sisääntuloaulassa. Arjen luksus pitää tehdä tai nähdä, muuten se menee ohi.

Melkein kuin Martha Stewart

Satokaudesta syntyy paineita syödän leivän ja einesten ohessa jotain tuorettakin. Mansikoita ostin historiallisesti tänä kesänä kolmesti ja Närpiön tomaatit olivat Lidlissä niin framilla, että päätyivät koriini. Ekalla kerralla söin sellaisenaan, kuten minimalistisena kokkaajana on minulla ollut tapana.

Mutta jostain verkkovideosta äkkäsin suolan ripottelun. Joten seuraavan satsin kanssa näin sen vaivan, että paloittelin pikkutomaatit ja ripottelin päälle suolaa. Oikeasti paljon parempaa ja taitojeni mukaista.

Mutta pystyisinkö hieman monimutkaisempaan?

Videoissa tuli vastaan myös Chickpea, Cherry Tomato, and Feta Salad- Martha Stewart. Poinntina oli tietenkin hieno kastike, jonka skippasin oitis. Ja fetan sijaan ostin Lidlistä salaattijuustoa. Mutta kolmen aineksen yhdistelmänäkin ihan syötävää ja talouteni kriteerein luksusta.

Uskaltaisiko ottaa syksyn projektiksi YouTubesta kerättyjen reseptien kokeilun? Niitä on näköjään 265 eli riittää ensi vuodellekin.

Hellekapsuli 2018

Formaaliin vaatekapsulin rakentamiseen en ole kokenut tarvetta, sillä pahana tapanani on muutenkin käyttää koko ajan samoja vaatteita. Mutta tänä kesänä olisin kyllä voinut ilmoittautua johonkin extrememinimalismimeininkiin, sillä olen käytännöllisesti katsoen koko kesän kulkenut yhdellä ja samalla mekolla - kuvassa oikealla.

Safarimekko on kankaisena minusta helteellä mukava pysyessään ihosta irti. Malli on siisti, joten kehtasin mennä sillä jopa tilaisuuteen Ruotsin lähetystöön. (Tosin vaellussandaalit hieman arvelutivat, mutta vaihtoehtoja ei oikein ollut.) Mekon saa huuhdeltua tai pestyä lavuaarissa ja se kuivuu muutamassa tunnissa. Hätätilassa voi vetää nihkeänä päälle. Eli ei tarvetta toiselle - tosin onhan minulla toinenkin, kun en ole oikea minimalisti.

Yökäyttöön käteni haki täyteen ahdetun hyllyn kulmasta jotain oikean mittaista ja osui ikivanhaan langanohueksi osuneeseen kappaleeseen - kuvassa vasemalla. Selkä on reikäverkosto, joten toivo elää että hellepyöriskely ja/tai pesut päivän-parin välein repäisevät kriittiset langat niin, että vaate tulee käyttökelvottomaksi. Ja päätyy ullakolla olevaan jo valmiiksi aika täyteen rättikassiin erittäin täyden hyllyn sijaan.

Kotona olen kulkenut vanhoissa t-paidoissa. Viimeksi 1980-luvun lopussa Seppälästä ostetussa ja muistellut silloin jostain lehdestä lukemaani ohjetta, että "kyllä kannattaa ostaa Seppälän rääsyjen sijaan sadan markan kestäviä t-paitoja". Onneksi en kuunnellut, sillä moisista en olisi elinikänäni päässyt eroon...

Perintöverot ja niiden oikaisu

No niin, laitoin perintöverot vihdoin maksuun ja totesin Verohallinnon maksaneen minule tällä viikolla rahaa takaisin. Eli sopiva aika kerrata tapahtunutta ja opittua.

Se, mitä olin vuosien varrella perintöverosta oppinut ja mieleen painanut, oli, että omaisuus arvostetaan kuolinpäivän mukaan. Jos seuraavana päivänä osakekurssit romahtavat tms. niin ei auta itku markkinoilla. Tältä pohjalta voivottelin viime vuoden lopulla, sillä tuolloin myynnissä ollut Talo oli periessäni sen ensimmäisen puolikkaan, arvioitu todellista kaksi kertaa kalliimmaksi.

Onneksi katsoin asialliseksi voivotella ääneen ja kuulemassa oli tuttavani, joka huomautti, että perintöveroon voi pyytää oikaisua 5 vuoden ajan. Eli vielä oli aikaa ja viivyteltyäni pari kuukautta sain lomakkeen postiin toivoen, että jos verotusarvoa hieman rukattaisiin. Vastauksena tuli oikaisu, jossa vuoden 2013 verotus tehtiin uusiksi 2018 kauppahinnalla. Veronpalautusta 3400 euroa! 

Ilo tästä ei ollut pitkäaikainen, sillä lähes samaan aikaan tuli päätös viime vuoden perinnöstä. Tuijotin summia tyypertyneenä, mutta puntta oli monisivuinen ja monimutkaisen oloinen ja jätin sen lojumaan. Vasta kesäkuun alussa havahduin tarkistamaan eräpäivät ja totesin, että oli korkea aika myös tarkistaa Verohallinnon laskelmat.

Viime syksyn perukirjaepisodin (Ks. kuolinpesän 54. päivä, 54. ilta, 55. päivä) pointti oli siinä, että vuonna 2013 perimäni raha oli hallintaoikeuden myötä sekoittunut vuonna 2017 perimääni rahaan. Eka perunkirjan väsääjä oli käsiä heilutellen sitä mieltä, että Verohallinto kyllä asian perukirjoja vertaillen selvittää. Kun tätä en hyväksynyt, niin Tokan tuotokseen tuli parin lauseen kirjaus asiasta.

Ja kas. Veronlaskija ei ollut huomioinut lausetta ollenkaan. Pirautin Verohallinnon (syystä kehuttuun) puhelinpalveluun ja selitin asiaa ensin yhdelle ja sitten toiselle. Toinen kaivoi paperit esille, kuunteli ja totesi, että hän tekee virkamiestyönä (tms.) oikaisun eli minun ei tarvinnut täyttää mitään lomakkeita.

Muutaman päivän kuluttua tuli oikaistu päätös, jonka kokonaissumma oli naftin 7000 euroa pienempi kuin edeltäjänsä. Eli voisimepa sanoa että kiukuttelu Pankissa ja puhelinsoitto olivat taloudellisesti kannattavia. Ilman asiallisemmin tehtyä perukirjaa oikaisun pyytäminen olisi ollut huomattavasti vaikeampaa.

Kuvattu sisältö ei tarkoita arvokasta sisältöä

Sukututkimusharrastuksesta minulla on kertynyt lukuisia koteloita paperia, joita olen nyt yli 20 vuotta toisinaan siirtänyt ja järjestellyt. Mistään ei tietenkään tulisi mitään, ellen pahvikansioihin olisi kiinnittänyt pos-it -lappuja, joissa on jonkinlainen kuvaus sisällöstä.

Niin kauan kuin lappu oli kiinni, ei "lehtileikkeitä"-kansio ollut saanut vuosiin huomiota osakseen. Mutta lapun irrottua oli pakko kurkistaa sisään. Ja huomata hillonneeni m.m. sanomalehtiuutisia verkkohankkeista, joista yksikään ei enää ole alkuperäisessä osoitteessa.

Pitää jaksaa karsia selvästi nimettyäkin.