Ensimmäisiä tavaranlaskijoita?

Pirkassa 10/2002 on juttu Outi Liusvaaran kotiarkeologia-projektista, josta syntyi lopputyönsä.

Koska hän ei löytänyt yhtään merkintää siitä, että joku olisi joskus tehnyt vastaavaa, hän joutui pohtimaan itse kaiken. Piirtäen, luetteloiden ja pohdiskellen hän tarkasteli jokaista kotinsa esinettä, kuvaili sen ulkonäön, materiaalin, valmistusajan ja -paikan, hankintatavan ja vastasi kysymykseen: Miksi tämä on kotonani.

Hän merkitsi muistiin myös hankintatavan: ostettu, saatu lahjaksi, peritty, saatu tarpeettomana, otettu talteen, löydetty, tehty itse, varastettu, voitettu.

Arkeologian menetelmien avulla hän kävi läpi esineen sijainnin, merkitsi koon ja kunnon. Jokaisesta esineestä syntyi lähes 30 havaintoa. Luokituksen laatimiseen hän käytti museoalan lisäksi kirjastojen käyttämää luokitusjärjestelmää. Jokainen esine sijoitettiin pää- ja alaluokkaan.

Huom! "Yli 6000 esineestä Outin käytössä oli useammin kuin keran päivässä vain 62." (Perusteellisempi artikkeli Liusvaaran työstä löytyi myöhemmin leikekasasta Vihreästä langasta 28.2.2003)

Pännii, että varhaisimmista leikeistä lensi jo roskikseen NYT-juttu, jossa laskettiin yhden lastenhuoneen tavarat. Myöhemmin löytyy Yhteishyvästä 10/2005 Helka Sivosen kolumni, jossa tämä pätkä:

Valkeakosken kuvataidekoulun rehtori Elisse Heinimaa pyysi 8-vuotiaita oppilaitaan laskemaan kaikki heidän omassa huoneessaan olevat esineet ja samalla luokittelemaan ne. Tämän pienen tutkimuksen mukaan lapsen huoneessa on keskimäärin 11 huonekalua, 16 kuvaa seinällä, 450 lelua, 300 koulutarviketta, 250 kirjaa, 10 koriste-esinettä, 8 laitetta jne. Yhteensä keskimäärin 1045 esinettä.

Veblenin mullistus

Thorstein Veblenin klassikko The Theory of Leisure Class (1899) julkaistiin suomeksi 2002. Jakke Holvas kehuu Hesarissa 1.12.2002 käännöksen kieltä. Artikkelinsa alussa hän tiivistää kirjan sisällön.

Ensi silmäyksellä Veblen ei tunnu esittävän mitään uutta. Hän erottelee taloudelliset instituutiot kahteen ryhmään, varallisuuspohjaiseen yläluokkaan ja tuotannolliseen alaluokkaan. Ylemmässä luokassa työ liittyy omistamiseen ja hankintaan, alemmassa ammattitaitoon ja tuottamiseen.

Veblenin mullistus on arvostusjärjestelmä, jonka kummatkin luokat jakavat, mutta jossa pääroolia näyttelee joutilasluokka.  

Tuleekohan tätä osin vanhentunutta kirjaa koskaan luettua? Monesti on pitänyt.

Laiskottelu on halpaa hupia

Otsikko on lainattu Hesarin jutusta 25.6.2008. Sivusta vie silloiseen tapaan yli neljäsosan värikäs piirroskuva ja saman verran tilaa saavat halvat huvit pääkaupunkiseudulla. Listan on tarkoitus helpottaa joutenoloa, mikä tarkoittaa aivan toisenlaista joutenoloa kuin itse ymmärtämäni.

Ja itse jutussa kuvailtu.

Laiskotteluun ei pidä liittyä päämäärää eikä järkeä. Arkielämään kuuluva hyödyn tavoittelu pitäisi jättää laiskottelun ulkopuolelle. "Laiskuttelusta ei tarvitse saada yhtään mitään. Siinä oleminen sinänsä koetaan riittävän tyydyttäväksi ja arvokkaaksi." [sanoo Jyrki Piispa] 

Kiireen logiikka

Hesarissa 31.12.2002 julkaistussa kolumnissaan Noora Jokinen argumentoi, että kulutusvalintoja onjaa kiireen ja hitauden logiikka. Jälkimmäisestä:

Tarpeeksi kiireinen ihminen tyytyy vähään, koska ajatukset ovat kiinni muussa kuin shoppailussa.

Tavaran määrä pysyy kohtuullisena.

Kiireen lisäksi muut mielenkiinnon kohteet toiminevat samoin.

"Ruutuvihkon sarakkeet kertovat karua kieltä"

Länsiväylässä 16.12.2001 nimeämätön kirjoittaja kertoo heinäkuussa 1990 aloittamastaan kulukirjanpidosta yksityiskohtaisesti.

Kirjanpidosta menoleikkurina ei ole mitään hyötyä, jos sitä ei seuraa aktiivisesti. Kuukauden menot pitäisi laskea heti yhteen, analysoida ja ottaa opikseen. Heinäkuisten terassikierrosten ja saunakaljaostosten jälkeen on yleensä iskenyt (myös) moraalinen krapula. Viinasarake on jäänyt merkinnöittä. [...] En ole ostanut mitään -harhaluuloon on helppo vaipua, mutta kirjanpito kertoo toista.

Allekirjoitan.

 

Kamalat kengät ja ihanat yöpaidat

Äitini kuoli alkuvuodesta 2013. Häneltä jäi käyttämättömät kengät, jotka olivat minusta kamalat. Pohjissa ei ole käytännössä mitään kuviointia eikä siis pitoa. Kengät painavat kuin synti ja näyttävät veneiltä isoissa jaloissani.

Mutta ne olivat perussiistit ja käyttökelpoiset vuodenaikaan, johon minulla ei ollut toisia kenkiä. Konmaritus-meiningillä ne olisi pitänyt heittää menemään, mutta olen pitänyt kenkiä sitkeästi. Sillä niin olisivat esivanhempanikin? Nyt päälle on tullut melkein reikä ja pohjan olematon kuviointi mennyt paikoittain sileiksi, joten siirrän ne maaseutukäyttöön.

Sen sijaan äidin ja samana keväänä kuolleen mummoni yöpaidat jäävät kaappiini, vaikka niissä on pieniä reikiäkin. Yöpaidat ovat yksityinen tapani muistaa rakkaitani.

Osa on niin ohkaisiksi kuluneita, että vedän lämmöksi päälle ylisuuren t-paidan, joita minulla on varastoissa runsaasti. Kerrospukeutuminen kannattaa - palaan tähän vielä myhöhemmin.